Positiivisuudesta ja menestyksestä

Kuten monesti mielipidepostausten kohdalla, haluan aloittaa disclaimerilla: positiivisuus on mielestäni todella hieno juttu. 

Olen miettinyt sitä jo pidemmän aikaa, ja sain sytykkeen kirjoittaa aiheesta Annikan hauskan postauksen luettuani. Suosittelen tsekkaamaan, jos haluat tietää, miksi donitsista kannattaa mieluummin huomata se rinkula kuin se keskellä oleva tyhjä tila.

Vielä kerran: en missään tapauksessa halua kritisoida positiivisuutta. Kaikkien kynnelle kykenevien kannattaa ottaa siitä ilo irti.

Itse yritän arkielämässä noudattaa sitä asennetta, joka nauratti äitiäni, kun olin kahdeksan. Kuljimme rappukäytävässä, kun naapurin kovispoika alkoi lällättää minulle juttuja, joita ala-asteikäisillä kovispojilla on tapana lällätellä.

-Ai sä oot kirjoittanut musta laulun, onpa kivaa! olin vastannut pojalle ja jatkanut sitten iloisena matkaani. Äitini oli vaikuttunut, ja pyysi minua vaalimaan asennettani.

Naapurinpojan kiusoittelemaksi joutuminen on helppo kääntää voitoksi, samoin kuin vaikkapa ruuhkaan juuttuminen, kiukkuinen asiakaspalaute tai väliaikainen työttömyys. Turhaan myrtseily esimerkiksi junasta tai lentokoneesta myohästymisen, huonosti menneen duunihaastattelun tai jonkun parisuhdedraaman vuoksi on kuitenkin varmaan tuttua jokaiselle. Tällaisiin tilanteisiin ohje "ajattele positiivisesti" soveltuu paremmin kuin hyvin. 

Valitettavasti kaikki ongelmat eivät kuitenkaan kuuluu shake it off -sarjaan. 

Tätä pointtia ei varmasti edes tarvitsisi tuoda esille, koska suurin osa tarkoittaa positiivisuuden voimasta puhuessaan varmasti juuri niitä arkipäiväisiä ongelmia, joita ihmiset usein murehtivat ja märehtivät ihan turhaan. Tuntuu kuitenkin, että viime aikoina positiivisuuden ihana idea on yhä useammin valjastettu vähän vähemmän positiiviseen käyttöön. 

Oikeastaan tässä postauksessa ei edes ole kyse positiivisuudesta, vaan siitä, miten asiasta on viime aikoina julkisessa keskustelussa puhuttu. Siitä, miten se yhä useammin esitetään menestykseen keskeisesti vaikuttavana piirteenä, ja miten menestys puolestaan esitetään merkkinä positiivisuudesta. Siitä, kun menestyneet ihmiset kertovat julkisesti, miten kaikki pystyvät kyllä saavuttamaan omat unelmansa, kunhan vain ajattelevat positiivisesti ja uskovat itseensä. 

Nämä kommentit on varmaan usein tarkoitettu tsemppaamaan muita. Siltikin, toimittajana, joka on viime viikon aikana kirjoittanut esimerkiksi sodista, asunnottomuudesta ja järkyttävistä tuloeroista, joudun aina puremaan hammasta jonkun tällaisen esiintulon bongatessani. 

Lainatakseni itseäni: 

Positiivisuuden hypettamisessa ongelmana on se, etta se kaantyy helposti “oman onnensa seppä” –ajatteluun. Valitettavasti iso osa maailman ongelmista on sellaisia, joita niiden kanssa painivat ihmiset eivat voi ratkaista positiivisuuden avulla. Yhteiskunnan tasolla on tarkea myos varoa, ettei positiivisuutta kayteta heikommassa asemassa olevien syyllistamiseen – “no hei, jos ajattelisit positiivisesti niin olisit jo saanut toita/parantunut alkoholismista/loytanyt ystavia” –tyyliin. 

En väitä, ettei myönteinen asenne auttaisi työnhaussa, tai alkoholismin päihittämisestä, tai ystävien saannissa, mutta etenkin Brittien kaltaisessa luokkayhteiskunnassa asuessa on erittäin helppo huomata, että positiivisuus (tai ahkeruus, tai lahjakkuus) ei yksin riitä. 

Yksi ongelma positiivisuushypessa on, että sen toimimattomuutta on aika vaikea todistaa. Jos joku on positiivinen eikä silti menesty niin, no... Aina voisi olla vielä vähäsen positiivisempi, ja ehkä asiat sitten sujuisivat paremmin. Keep on smiling! 

Tämä riippuu tietysti myos siitä, kuka aiheesta puhuu. Jos joku köyhistä oloista vaikeuksien kautta voittoon ponnistanut selviytyjä kertoo saaneensa positiivisesta asenteesta paljon tsemppiä, on tämä ehkä vähän painavampi todiste positiivisuuden voimasta kuin yksityiskoulut käynyt tunnetun suvun vesa, joka väittää menestyksensä johtuvan myönteisyydestä. Silti myös ensiksi mainitussa tapauksessa on syytä miettiä, erottaako amerikkalaisen unelman tavoittelussa onnistuneita ja epäonnistuneita ihmisiä juuri positiivisuus vai ehkä kuitenkin jotkut muut tekijät. 

Aivan oma kysymyksensä on se, mitä positiivisuudella tarkoitetaan (mun olisi varmasti kannattanut aloittaa koko postaus tämän äärittelyllä - miten voimme puhua jostain, jos emme edes tiedä, mistä puhumme?). Erityisen tärkeää on, ettei kriitiisyyttä rinnasteta negatiivisuuteen. Jos illallispöydässä on kaksi henkilöä, joista toinen kehuu tarjolla olevaa paistia ja pistelee sitä iloisena suuhunsa sillä välin kun toinen surkuttelee teuraseläinten huonoa kohtelua ja kieltäytyy ruoasta, kumman asenne on positiivisempi? Entä kumman tavoittelemisen arvoinen? 

Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, positiivisuus esitetään turhan usein valintana (don't worry, be happy!) ottamatta huomioon olosuhteiden ja kokemusteen vaikutusta ihmisten kykyyn ajatella myönteisesti. Tarkoitan tällä paitsi sitä, että tietyissä tilanteissa positiivisuus on erittäin vaikeaa, ellei mahdotonta, myös sitä, että ihmisten aiemmat kokemukset muokkaavat näiden kykyä positiiviseen ajatteluun ihan tavallisissakin tilanteissa. Jos joku koulutyttö joutuu kiusatuksi joka päivä paitsi luokkatoveriensa, myos harrastuskaveriensa ja sukulaistensa toimesta, voi olla hankalaa jaksaa hymyillä naapurinpojan haukkulaululle. Tällaisessa tilanteessa kehotus positiivisuuteen saattaisi tsemppaamisen sijasta masentaa tyttöä entisestään, ainakin näin maalaisjärjellä ajateltuna. 

Mutta maalaisjärki ei läheskään aina osu oikeaan, ja siksi on tärkeää jättää ennakkoluulot sikseen ja tutkia asiaa tieteellisesti. Pari vuotta sitten kiinnostuin positiivisesta psykologiasta niin paljon, että hankin kirjahyllyyni sen yhtenä johtotähtenä tunnetun tutkija Barbara Fredricksonin teoksen Positivity. 

Kirjassa Fredrickson argumentoi vahvasti positiivisuuden ja sen... positiivisten vaikutusten puolesta. Hän myos esittelee niin kutsutun positiivisuusration, joka on yksinkertaistettuna positiivisten tuntemusten suhde negatiivisiin tuntemuksiin. Eikä tässä vielä kaikki: Fredrickson kertoo loytäneensa kriittisen positiivisusration, jonka yläpuolelle päästyään ihmiset kukoistavat ja alapuolelle jäätyään taas nuutuvat. Ratio on Fredricksonin mukaan noin 3:1. Mikä parasta, hän paljastaa myös matemaattinen mallinnuksen tukevan tätä maagista suhdelukua. 

Aloitin kirjan suurella innolla, mutta muutuin matkan varrella koko ajan skeptisemmäksi. En osannut selittää itselleni, mistä tämä johtui. Ärsyttivätko minua toistuvat viittaukset joogaan ja meditaatioon? Fredricksonin toisinaan vähän itserakkaita viboja lähettänyt kirjoitustyyli? Liian suuret lupaukset siitä, mihin kaikkeen lisäripaus positiivisuutta oikein pystyisikään? 

Oli miten oli, Fredricksonin esitellessä matemaattiset todisteet teorialleen, olin todella vaikuttunut. Jos numerotkin tukivat alansa arvostetun asiantuntijan väitteitä, ehkä positiivisten ajatusten ja menestyksen välillä todella on kausaalinen suhde. 

(Matikka oli ainoa lukuaine, josta en saanut yläasteen päästotodistukseen kymppiä. Sain ysin. Tästä päättelin, että olin täysin lahjaton matematiikan saralla, ja valitsin lukiossa lyhyen matikan - totta kai! Tämä on paitsi tyypillinen käytosmalli nuorille tytöille, joiden on tapana aliarvioida omat kykynsä ja yliarvioida muiden lahjat, myös erinomainen esimerkki tilanteesta, jossa ripaus positiivisuutta olisi ollut enemmän kuin tarpeen). 

Ehkä minun olisi kuitenkin puutteellisista matikantaidoistani huolimatta kannattanut pitää kiinni kriittisyydestäni. Vähän myohemmin positiivista psykologiaa ja Fredricksonin tyotä nimittäin vavisutti varsin mielenkiintoinen paljastus, kun Brown, Sokal ja Friedman bongasivat räikeitä virheitä niin positiivisuusratio-teoriasta kuin sen tukemiseen käytetyistä matemaattisista "todisteista". Muun muassa The Guardian on kirjoittanut keissistä mielenkiintoisen - ja hauskan - artikkelin. Kannattaa tutustua!

Vaikka Frericksonin teoriaa positiivisuusratiosta on siteerattu todella laajasti, ei siihen liittyviä ongelmia voi tietenkään yleistää koskemaan koko arvokasta ja huippumielenkiintoista tutkimusta tekevä tieteenalaa.  

Akatemian lisäksi positiiviseen ajatteluun on tartuttu myös muilla aloilla. Kuten yllä linkkaamani teksti kertoo, sen markkinoinnista on tullut tuottoisaa bisnestä, joka on kaupallistettu tehokkaasti esimerkiksi kirjojen ja seminaarien muodossa. Tämä selitää varmasti osaksi positiivisuuden ympärille rakennetun hypen. 

Kaikesta tästä huolimatta mielenkiintoni positiivista psykologiaa kohtaan ei ole laantunut. Osallistun edelleen mielelläni kaikenlaisiin positiivisuushaasteisiin, ja näpäytän itseäni (mielessäni) sormille, jos huomaan ajattelevani turhan negatiivisesti. Miksi? 

Siksi, että vaikka emme tietäisi, onko positiivisuudella sellaisia lähes taianomaisia vaikutuksia ihmisen mielialaan ja menestykseen kuin joidenkin artikkeleiden, kirjojen ja inspiraatiopuheiden perusteella voisi luulla, on se joka tapauksessa arvokasta ja vaalimisen arvoista jo ihan itsessään. 

Kirjoitan tätä postausta kuumeisena viltin alla (yksi flunssan positiivisia puolia on se, että jää aikaa syventyä bloggaamiseen), joten en ole ihan varma, onnistuinko sanomaan sen, mitä halusin, ainakaan missään kovin järkevässä muodossa. Olisikin kiva kuulla teidän ajatuksia aiheesta. Pyritkö tietoisesti positiivisuuteen, ja jos pyrit, miksi? Uskotko myönteisen ajattelun liittyvän menestykseen? Oliko Fredricksonin keissi ennestään tuttu, ja mitä ajatuksia se herätti?