Tsaari ja muita tähtiä

Heiiiiii! Kello on puoli kolme aamuyöllä ja istun vielä lukemassa artikkeleita huomisen aamun tuntia varten (fiksua) ja naputtelen samalla pienellä opiskelutauolla tätä postausta (vielä fiksumpaa). Erityisen fiksua tästä ajoituksesta tekee se, ettei mulla ole tänään pari tuntia kestäneen Academic Writing -workshopin lisäksi edes ollut muita pakollisia menoja, joten kouluhommat olisi ehtinyt hoitaa aieminkin. No, tänään olen sentään päättänyt vastustaa täykkäriboksin houkutusta - muuten tajuaisin puoli seiskalta, että herätys olisi sitten tunnin päästä ja mun on ihan pakko katsoa vielä pari jaksoa.

Viikonloppuna Lontoossa järkättiin kävelyfestarit, joiden yhteydessä yleisö sai osallistua ilmaiseksi opastetuille kävelyille, joista osa on normaalisti maksullisia. Mulla oli plääneissä käydä sekä lauantaina että sunnuntaina kolmella kävelyllä, mutta päädyinkin kumpanakin päivänä vain yhdelle, illalla järkätylle kävelylle: lauantaina kaverin kanssa keskustan tuntuassa ja sunnuntaina taas City of Londonin puolella. En suoraan sanottuna eds aavistanut, että oppaat tulisivat tarinoiden kertomisen lisäksi myös viemään ryhmän paikkoihin, joissa en ollut aikaisemmin käynyt. Esimerkiksi Firenze on sen kokoinen kaupunki, että se tulee kuukaudessa hyvin tutuksi. Samaa ei tosiaan voi sanoa Lontoosta, koska tuntuu siltä, että mulla on melkein viiden täällä vietetyn kuukauden jälkeen kunnolla hallussa vain muutama katu. En sentään joudu enää keskustan alueella käveleään navigaattori kädessä kuten tänne vasta muutettuani, mutta pakko myöntää, että olen tarkistanut sijaintini google mapsista viimeksi eilen leffasta palatessani metroasemaa etsiessäni.

Eilinen pitkän koulupäivän jäkeinen ilta tosiaan huipentui harmittavan harvinaiseen herkkuun: venäläisen leffan katsomiseen ihan kunnon leffateatterissa. Voitte kuvitella miten paljon mahtava elokuvia Venäjän kokoisessa maassa tehdään, mutta  syystä tai useammasta niitä ei länsimaissa juuri teattereissa nähdä. Niinpä mun olikin pakko tarttua Academia Russican ja paikallisen venäläisen kinoklubin järjestämään mahdollisuuteen päästä katsomaan Iivana Julmasta, tämän sekopäisestä vainoharhaisuudesta ja monimutkaisesta suhteesta metropoliitta Filippiin kertova Tsar (eli tsaari). Mukana oli myös elokuvan ohjaaja Pavel Lungin, mikä tietysti teki tilaisuudesta entistä jännittävämmän.  Laitoin tuohon alle leffan trailerin, joka kannattaa ehdottomasti katsoa. Tekstitykset on englanniksi.

Pidin elokuvasta tosi paljon, ja se voisi ihan hyvin mennä samaan sarjaan minkä tahansa hollywoodilaisen historia-aiheisen blockbusterin kanssa: tarina on jännittävä (ja valitettavasti tosiperäinen, Iivana ei saanut lempinimeään turhaan), kuvaus kaunista, rytmi dramaattinen. Kaksi tekijää tosin erottaa sen tavallisesta historiallisesta draamaelokuvasta: filmin filosofinen ulottuvuus sekä siinä näytettävä kammottava väkivalta, jotka myös kietoutuvat tarinassa yhteen.

Ihan elokuvan aluksi Lungin ilmoitti, että vuonna 2009 ilmestynyt elokuva oli muuttaman vuoden edellä aikaansa, niin hyvin se hänen mielestään sopi Venäjän nykyiseen poliittiseen ilmapiiriin. Yhden yleisössä istuneen naisen kysyttyä, ketä ohjaaja itse sitten aikoo vaaleissa äänestää, tämä kuitenkin kieltäytyi vastaamasta kysymykseen selkeästi ärsyyntyneenä. Muuten ohjaaja esiintyi aika rennosti ja taiteilijoihin usein liitettyyn renttumaiseen tyyliin. Ihmiset olivat myös selkeästi innoissaan päästessään "haastattelemaan" Lunginia, ja vähän taustatietoja hänestä googletettuani en ihmettele, miksi: ohjaajan ura on tunnustettu moneen kertaan esimerkiksi Cannesin leffafestareilla. Tajusin myös, että mulla on täällä Lontoossa mukana ja vielä katsomatta yksi hänen elokuvistaan, viime vuosien suosituimpiin venäläisiin elokuviin lukeutuva Ostrov eli Saari, jota esimerkiksi mummoni on kehunut paljon. En ole jostain syystä vielä katsonut elokuvaa, vaikka video on ollut mulla kauan, mutta nyt ohjaajan tapaamisen jälkeen se tosiaan innostaa ihan eri tavalla. Jopa venäjää puhumaton poikaystäväni, jota en ollut saanut houkuteltua mukaan Tsaarin näytökseen, ilmoitti mulle tänään, että Ostrov on kyllä nyt katsottava. ;)

Ai niin, kaiken muun hyvän lisäksi elokuvassa on myös suomalaisittain ajateltuna yksi todella iso plussa: Ville Haapasalo, joka oli taas kerran onnistuut nappaamaan itselleen mukavan roolin. Niille, jotka eivät Villeä tunne, pientä infoa - Haapasalo on Suomen varmasti kansainvälisesti menestynein näyttelijä ja oikea venäläisten leffojen vakiosuomalainen, joka on ollut mukana suuressa joukossa menestyneitä venäläisleffoja. Ville on Venäjällä todella suosittu paitsi leffaohjaajien, myös suuren yleisön keskuudessa, ja hän sijoittui Venäjän jäätanssikilpailussa (tanssii tähtien kanssa, mutta jäällä) toiseksi. Ville luonnollisesti myös puhuu tosi hyvää venäjää, ja itse asiassa Tsarissa en edes tunnistanut häntä kuin vasta lopputeksteistä, vaikka rooli onkin aika näkyvä - suomalainen korostus ei siis tosiaan kuulu ainakaan häiritsevästi läpi. Hyvä Ville, molodec! ;)

Leffatähdistä puheen ollen, uudessa Freud-leffassa vaikuttaa olevan aika hyvä kasti Keira Knighleysta Viggo Mortenseniin. Elokuvan kauniit julisteet ovat koristaneet täällä metrojen mainostauluja jo jonkun aikaa. Toissapäivänä bongasin sitten yhden tällaisen taulun vähän kustomoituna versiona. Mua ainakin nauratti. Entä teitä?