Miksi Museum of Broken Relationships ärsytti?

Photo: Maija Astikainen / Helsingin kaupunginmuseo



Olen usein kuullut ihmisten ärsyyntyvän modernista taiteesta, mutten ole itse ikinä kuulunut tähän joukkoon. No, kerta se on ensimmäinenkin.

Päätin eräänä aamuna tällä viikolla, ennen Lontooseen vievää iltapäivälentoa, piipahtaa Helsingin kaupunginmuseon Suomeen tuomassa, paljon huomiota saaneessa Museum of Broken Relationships -näyttelyssä. Kiinnostuin näyttelystä jo joskus alkutalvella kuultuani siitä ensi kertaa, sillä sen idea vaikutti hauskalta ja tuoreelta: museo asettaa näytille yksityishenkilöiden lahjoittamia, tavalla tai toisella päättyneisiin tai rikkoutuneisiin suhteisiin liittyviä esineitä ja kertoo niiden takana piilevät tarinat. Se on saanut paljon mediahuomiota, ja esimerkiksi museon Kroatiassa sijaitsevalla pysyvällä kokoelmalla on Tripadvisorissa 4,5 tähteä. 

Odotukseni olivat siis korkealla, kun astuin sisään vastikään uudistuneen kaupunginmuseon ovista. Heti aulassa minua oli vastassa erittäin ystävällinen työntekijä, joka kertoi sisäänpääsyn olevan ilmainen ja opasti minut oikeaan paikkaan. Pieni juttu, mutta tulipa tervetullut olo! On pakko muutenkin antaa kaupunginmuseolle tunnustusta: uudet tilat ovat avarat, toimivat ja viihtyisät - niin viihtyisät, itse asiassa, että minun olisi tehnyt mieli jäädä hengailemaan museon hauskasti sisustettuun ‘taukonurkkaukseen’ jonkun hyvän kirjan kanssa. Tällä kertaa siihen ei kuitenkaan ollut aikaa - eikä kirjaakaan ollut mukana -, joten suuntasin innostuneena suoraan neljänteen kerrokseen näyttelyn pariin.

Lähtiessäni näyttelystä 45 minuutin päästä oli innostus vaihtunut ärtymykseen. Olen joskus saanut hyvän neuvon, jonka mukaan ärsytys kannattaa yrittää pilkkoa palasiksi ymmärtääkseen, mistä kenkä oikein puristaa. Usein negatiiviset fiilikset haihtuvat tämän harjoituksen myötä kuin savuna ilmaan, mutta tällä kertaa niin ei käynyt - sen sijaan mieleeni tuli (ainakin) kolme juttua, joiden vuoksi näyttely alitti odotukseni. 

1. Parisuhdekeskeisyys

Enemmistö tarinoista keskittyi parisuhteisiin, mikä oli itsessään pettymys - näyttelyn nimi kun ei ole Museum of Broken Romantic Relationships. Ajattelumallia, jonka mukaan juuri miehen ja naisen (tai naisen ja naisen, tai miehen ja miehen) välinen rakkaustarina on kaikkien ihmissuhteiden a ja o, on syystäkin kritisoitu ahtaaksi, epärealistiseksi ja epäreiluksi. Se ei anna tilaa niille lukuisille muille supertärkeille - monesti jopa parisuhdetta tärkeämmille - yhteyksille, kuten lasten ja vanhempien, sisarusten, tai vaikkapa isovanhempien ja lastenlasten välisille suhteille - ja tekee tätä kautta hallaa niin yksilöille kuin yhteiskunnallekin.

Photo: Maija Astikainen / Helsingin kaupunginmuseo


 2.  Negatiivisuus

Koska museo perustuu vapaaehtoisten lahjoituksiin, ovat sen ylläpitäjien mahdollisuudet vaikuttaa sen sisältöön varmasti rajalliset - jos jengi lahjoittaa näyttelyihin lähinnä parisuhteita koskevia esineitä ja tarinoita, niitä varmaankin pääsee näytille suhteettoman paljon. (En tosin muutenkaan tiedä, onko parisuhdekeskeisyys ominaista koko museolle vaiko ainoastaan sen Suomessa kerätylle aineistolle, josta iso osan Helsingin näyttelystä koostuu).

Sama koskenee myös mukana seuraavia tarinoita, joita sai lukea joko esineiden viereen kiinnitetyistä tauluista tai näyttelyn alussa jaettavista kirjasista. En tiedä, kuinka vahvasti kertomuksia oli editoitu, vai tulivatko ne sellaisinaan lahjoittajilta, mutta ainakin niiden tyyli ja (tunne)taso vaihtelivat hurjasti. Esillä oli - odotusteni mukaisesti - sekä kevyempiä että raskaampia kertomuksia; jotkut hymyilyttivät, toiset taas järkyttivät. En kuitenkaan odottanut sitä, että niiden yleinen sävy - jopa sinänsä varsin harmittomilta tai ainakin tavallisilta kuulostavien kertomusten kohdalla - olisi niin negatiivinen.

Niinpä saattoi olla, että luin ensin kyyneleet silmissä kumppanin kuoleman keskeyttämästä rakkaustarinasta tai monen vuosikymmenen mittaisesta, törkeään petokseen päättyneestä parisuhteesta - ja seuraavan esineen kohdalla lahjoittaja valitti aivan yhtä dramaattiseen sävyyn sitä, että ihminen, joka oli pettänyt vaimoaan hänen kanssaan, olikin parin kuukauden päästä päätynyt pettämään myös häntä (surprise!).

Toisten ihmisten tunteiden arvostelu ei ole kovin reilua, eikä reaktioni siksi ollut fiksuin mahdollinen, mutta museota kiertäessani en voinut olla miettimättä white privilegen yhteyttä siihen, että ihminen voi julkisesti valittaa esimerkiksi lyhyen, pettämisestä alkaneen parisuhteen loppua aiheelle omistetussa näyttelyssä ja saada siten omille parisuhdeongelmilleen laajan yleisön, jollaisesta monet muut - esimerkiksi pakolaiset•- eivät välttämättä voi edes haaveilla. Tämä kritiikki ei kuitenkaan ole älyllisesti kovin kestävällä pohjalla ainakaan kahdesta syystä. Ensinnäkin, jollekin lyhyenkin parisuhteen loppuminen voi hyvästä syystä olla ihan oikeasti älyttömän rankka ja raskas kokemus, joka ei muutu helpoksi vain muiden ongelmiin vertailemalla. Toiseksi, meille on luontaista valittaa myös täysin mitättömistä asioista (sanoo tyttö joka kirjoittaa juuri postausta näyttelyn ärsyttävyydestä...), jollaisiksi parisuhteen loppumista tai petetyksi tulemista tuskin voi koskaan laskea.

Mutta vaikka tiedän tämän kaiken järjellä, ja vaikka 'älä tuomitse, ettei sinua tuomittaisi' on yksi tärkeimpiä moraalisääntöjäni, huomasin joidenkin kertomusten kohdalla melkein suuttuvani itselleni siitä, että tuhlasin henkisiä voimavarojani 'triviaaleista pulmista' lukemiseen samalla kun maailma - ja jopa kyseinen museo - on täynnä niitä 'oikeita ongelmia' (aivan kuin olisi muka minun tehtäväni tai oikeuteni arvottaa muiden tarinoita). Toisten kohdalla en voinut olla miettimättä, miltä sama tapahtuma olisi kuulostanut toisen osapuolen (vaikkapa sen alun perin petetyksi joutuneen vaimon) kertomana, ja joihinkin olisin jopa kaivannut trigger warningia. Jos siis ahdistuu helposti tai on itse kokenut rankkoja juttuja, tämä näyttely ei välttämättä ole se turvallisin paikka.

•EDIT: Kroatian Broken Relationships -museo on itse asiassa juuri avannut pakolaisten tarinoita kertovan näyttelyn, eli se siitä kritiikistä - mahtavaa!

Photo: Maija Astikainen / Helsingin kaupunginmuseo


 3. Sosiaalipornoa?

Jos joidenkin kertomusten kohdalla negatiivisuus ihmetytti, toisten kohdalla se huolestutti ja laittoi miettimään, tulisiko niiden olla lainkaan esillä.  Mietin myös yksityisyydensuojaa: osa tarinoista asetti ex-kumppanit aika kyseenalaiseen valoon, ja vaikka kyse oli lahjoittajien subjektiivisesta tunteesta, niin kuin taiteessa yleensä, Suomen kokoisessa maassa tunnistettavuuden riski on otettava huomioon (vai onko? tästäkin voi varmasti olla montaa mieltä).

En tietenkään voinut olla kyseenalaistamatta myöskään sitä, mikä alun perin sai minut ja niin monet muut kiinnostumaan näyttelystä: onko kyse sosiaalipornosta, tirkistelystä, taide-nimikkeen alle piiloutuvasta Jeremy Kyle Show'sta?

•••

Minua Snapchatissa (@lizahontas) seuraavat saattoivat huomata, että heti näyttelystä lähdettyäni olin suorastaan huonolla tuulella, ja annoin sille viiltävässä analyysissäni (not) vain yhden tähden. Näyttelykokemus kuitenkin parani vanhetessaan: jo parin tunnin päästä lentokoneessa istuessani muistin museosta lähinnä ne vaikuttavat puolet ja tarinat (joita oli paljon!).

Aloin jopa epäillä, että olin ollut Snapchat-tuomiossani aivan liian ankara. Saattoiko se, että olen itse ollut parisuhteessa melkein yhdeksän vuotta, aiheuttaa sen että a) ahdistuin tarinoista, jotka näyttivät, että pitkäkin suhde voi päättyä todella rumasti ja b) arvotin lyhyet suhteet automaattisesti vähemmän arvokkaiksi ja siksi niiden päättymisen vähemmän rankaksi, vaikka tiedän itsekin, että ei se pituus, vaan se laatu? Vai olinko itse asiassa ärsyyntynyt vain siksi, että odottamani kevyen viihteen sijasta löysinkin museosta ihan oikeita ja sitä kautta myös vaikeita ihmistarinoita (tätä vastaan tosin puhuu se, miten paljon pidin Tate Modernin jär-kyt-tä-väst-tä Stalinin vainoista kertovasta installaatiosta)? 

Vapauduin itsekriittisistä epäilyistäni vasta kun fiksu, asioita monipuolisesti tarkasteleva (sinkku!)ystäväni lähetti minulle viestin, joka tiivisti täydellisesti sen, mikä näyttelyssä oikein mättää:
'Pari hyvin kirjotettua ja oikeesti kiinnostavaa tarinaa mutta muuten melkosta paisuttelua [--] Ehkä oon kyyninen mutta sellasten perus pettämistarinoiden lukeminen yksi toisensa jälkeen ei nyt aiheuttanut mussa mitään suurempia tunteita.'

Ei lisättävää.

Kritiikistä huolimatta, suosittelen kaikkia kiinnostuneita ehdottomasti käymään tsekkaamassa näyttelyn ja etenkin uudistuneen kaupunginmuseon! Tämä oli rohkea ja hauskakin valinta uuden museon ensimmäiseksi tuontinäyttelyksi - jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä kaupunginmuseo seuraavaksi keksii, ja sillä välin aion Helsinki-fanina tutustua myös sen erittäin kiinnostavalta vaikuttavaan peruskokoelmaan :).

Oletko käynyt näyttelyssä, tai suhdemuseon vakituisessa kokoelmassa Zagrebissa? Jos olet, oletko samaa mieltä - vai onko arvioni epäreilu? Entä oletko ikinä itse huomannut ärsyyntyväsi museossa tai muun taiteen parissa?

Kommentit

  1. No, totta puhuen minulle romanttisen suhteen loppu on ollut vakava paikka ja saanut miettimään elämäni lopettamista omin käsin, kun taas ystävämme pakolaiset pitävät omastaan kiinni rystyset valkoisina, joten silloin white privilege ei kyllä tunnu vaikuttavan. Ajattelen, sitä paitsi, aika intersektionaalisesti näistä privilegioista. Joka tapauksessa, hyödyn valkoisuudestani siinä, että suren romanttisen suhteeni loppua rauhassa ilman että paskalakki tulisi kyselemään minun papereitani.

    Minun tapani ei ole ollut mustamaalata exiäni, olen tehnyt hyvän valinnan. Yhdessä tapauksessa exän lapset vaikuttivat eroon ja toisessa tapauksessa exäni kuoli.

    Minua ei ole museon näyttelyt ärsyttäneet, ahdistaneet kylläkin. Se on normaalia, koska ne kertovat ahdistavista ajoista. Taide taas ärsyttää rumuudellaan. Aivan erityisesti ärsyttää liikenneympyröiden keskustaan tehdyt taiteeksi kutsutut romuläjät. Tässä kaupungissa se on laivan potkuri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En usko, että suhteen loppuminen kumppanin kuolemaan voisi olla kenenkään mielestä kevyt asia, eikä siitä voi edes puhua samana päivänä 'tavallisen' eron kanssa. Mistään etuoikeuksista puhumisessa ei myöskään ole mitään järkeä siinä vaiheessa, kun ihminen joutuu kohtaamaan niin kammottavan raskaita asioita. Olen tosi pahoillani, että olet joutunut käymään läpi tuollaisia asioita.

      Poista
  2. Samaa mieltä! Varsinkin toi parisuhdekeskeisyys oli harmillista, omasta museokäynnistä on pari kuukautta aikaa ja näyttelyn tarinat ovat tässä vaiheessa sulautuneet kaikki yhdeksi "mun tyttö-/poikaystävä jätti mut toisen miehen/naisen takia" -ulinaksi. Muunkinlaisten ihmissuhteiden sisällyttäminen olisi tuonut kaivattua vaihtelua. Mutta oli se silti ihan käymisen arvoinen, varsinkin kun museo on ilmainen niin ei jäänyt harmittamaan niin paljon :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah, hyvin tiivistetty! Kiva myös kuulla, että minä ja ystäväni emme ole ainoita, joilla on ollut samantapaisia fiiliksiä :) Ja todellakin, oon (nyt) tyytyväinen siitä, että kävin tsekkaamassa näyttelyn, vaikka heti sen jälkeen olin lähinnä vihainen, että tuhlasin Suomi-lomaa tällaiseen.

      Poista
  3. Luin tästä lehdestä, mutten jotenkin innostunut aiheesta. Tuntui jotenkin siltä, että tuon otsikon alle voi laittaa mitä tahansa ja se mitä tahansa avautuu sitten kuitenkin lähinnä asianosaisille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ihan totta, ja juuri siksikin olisinkin odottanut, että mukaan olisi päätynyt enemmän erilaisia suhdemuotoja ja -tarinoita.

      Poista
  4. No tuolla otsikolla odotinkin negatiivisiin aspekteihin ja parisuhteisiin keskittyvää kokoelmaa. Ehkä juuri sen vuoksi en ole itse (ainakaan vielä) tuonne mennytkään, omassa elämässä on jo tämän keväänkin aikana ollut ihan tarpeeksi molempia...

    Tuohon pakolaisjuttuun sen verran, että voihan sitä käyttää mittatikkuna ihan kaiken taiteen ja kulttuurin suhteen, mutta nehän saavat sitä yleisöään sen vuoksi että ihmiset (kuten sinä nyt) menevät sinne yleisöksi...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä juuri! Siksi onkin mielenkiintoista pohtia, mikä tällaisessa näyttelyssä vetää puoleensa - onko kyseessä juurikin se tirskitelyaspekti? Toisaalta tämä tuli mieleeni vasta näyttelyssä ollessani, eli en todellakaan ainakaan tietoisesti alun perin lähtenyt näyttelyyn tarkoituksenani viihdyttää itseäni kenenkään parisuhdekuvioilla (itse kun tosiaan odotin kokoelman muutenkin olevan paljon monipuolisempi).

      Mielenkiintoista on toisaalta myös se, että vaikkapa parisuhde-eroista kertovat romaanit eivät ole aiheuttaneet minussa samanlaisia fiiliksiä tai tarvetta verrata niitä 'vakavammista ongelmista' kertoviin kirjoihin. Esimerkiksi Nora Ephronin Heartburn oli mielestäni aivan mahtava, eikä Ephronin eksän yksityisyys huolettanut minua pätkääkään vaikka tiesin, että kirja perustuu ainakin osittain tositapahtumiin.

      Poista
  5. En ole tuolla käynyt, mutta näyttelystä olen kyllä kuullut. Aihe ei jotenkin innostanut, joten ei ole tullut käytä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näyttely on siis kyllä ihan mielenkiintoinen ja monessa mielessä käymisen arvoinen - mutta uudistuneessa kaupunginmuseossa kannattaa kyllä käydä, vaikka juuri tämä aihe ei nappaisikaan!

      Poista
  6. Tämä näyttely olisi paras itse nähdä, jotta osaisi sanoa mitä mietteitä se itsessä herättää. Eli nyt täytyy vetää poliittinen vastaus - en kommentoi :-)

    VastaaPoista
  7. Olen miettinyt, että tuolla voisi käydä, muttei se ole ollut niin kiinnostavaa, että olisin raivannut vierailulle tilaa.

    Ihmisten tirkistelynhalu on kyllä suuri, ja se varmasti vaikuttaa näyttelyn suosioon, mutta aihe on myös hyvin monelle läheinen, joka varmasti myös vetää puoleensa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, varmasti - ja ehkä tämä selittää myös sen, miksi (parisuhde-)erot olivat näyttelyssä yliedustettuina, melkein kaikki ihmiset kun joutuvat kokemaan sellaisen jossain vaiheessa, jolloin materiaaliskin on tietysti paljon.

      Poista
  8. Mulle itselleni tuo näyttelyn nimi viittaisi nimenomaan päättyneiden (romanttistenkin) parisuhteiden katkeriin tilityksiin, nimenomaan toisen osapuolen subjektiivisesta näkökulmasta, koska silloin siihen saadaan enemmän draamaa. Menisin ehdottomasti itse kokemaan näyttelyn, kauankohan se on esillä, mutta Helsinki ei ole syksyn matkakohteena :/
    Ystäväni kehui näyttelyn todella liikuttavaksi, jossa silmät kostuvat, joten mielenkiintoista oli lukea toisenlainenkin näkökulma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se sulkeutuu muistaakseni syyskuun puolenvälin tienoilla, mutta Zagrebissa on tosiaan se pysyvä näyttely - tosin Helsingissä esillä oli tosi paljon juuri suomalaisten tarinoita, mikä toi näyttelyyn oman mielenkiintoisen lisänsä (tosin välillä mietin, olisivatko muiden maiden tarinat olleet vähemmän parisuhdekeskeisiä, eli onko tämä osittain myös kulttuurikysymys).

      Ja mäkin siis pidin osaa tarinoista hyvinkin liikuttavina, surullisina ja jopa järkyttävinä, ja nyt kun näyttelykokemuksesta on kulunut jo yli viikko, juuri nämä tarinat ovat parhaiten mielessä. Ne ansaitsevat ehdottomasti tulla kuulluksi, joten jos pääset tsekkaamaan näyttelyn vaikkapa siellä Zagrebissa, suosittelen kyllä! :)

      Poista
  9. Hyviä pointteja! Tää näyttely on kiinnostanut mua todella kovasti, mutta en ole sitä vielä nähnyt. Jotenkin mun silmiin on myös osunut lähinnä positiivisia kommentteja näyttelyn tiimoilta, joten oli ihan virkistävää lukea tämä vähän erilainen näkökulma. Mieluusti kävisin kokemassa tuon myös itse, mutta kauankohan näyttely mahtaa olla Helsingissä auki? Voi olla etten itse enää ehdi sitä näkemään, kun palailen Suomeen vasta joulukuussa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äh, se taitaa sulkeutua jo syyskuun puolivälissä :/ Mutta Zagrebissa on tosiaan museon pysyvä kokoelma, jos olet joskus menossa sinne päin!

      Ja kiitos, olin itsekin kuullut näyttelystä etukäteen oikeastaan vain positiivista palautetta. Voi tietysti olla, että odotukseni olivat yksinkertaisesti liian korkealla, ja että näyttelykokemus olisi ollut hyvin erilainen, jos en olisi tietänyt tai odottanut siitä etukäteen mitään. :)

      Poista
  10. Minäkin kuulun siihen kastiin, joka odottaisi tältä näyttelyltä otsikon perusteella juurikin niitä ikävästi päättyneitä parisuhteita. Olisihan tuo ihan mielenkiintoinen katsastaa, kun on kerran ilmainenkin - en tiedä alkaisinko sentään maksamaan toisten päättyneiden suhteiden tirkistelystä. Eniten tässä alkoi mietityttää, että mitäköhän omat exäni musta tuollaiseen näyttelyyn mahtaisivatkaan kirjoittaa. :D Viimeisenkin kun jätin osittain nykyisen aviomieheni takia, ja hän luultavasti vihaa minua edelleen!

    VastaaPoista
  11. Hanneli / duunireissaaja26. elokuuta 2016 klo 3.42

    Mä olen kerran ollut jo museon ovella, mutta kaunis ilma piti minut sittenkin ulkona. Mä en taida jaksaa lukea ihmisten tilitystä eroistaan, joten taisi olla hyvä että silloin aurinko paistoi ja museo jäi väliin. Olin nimittäin menossa museoon sen uudistuksen vuoksi, en niinkään näyttelyn.

    VastaaPoista
  12. En ole käynyt enkä ollut tästä edes kuullut. Vaikea sanoa, mikä fiilis itselleni jäisi. Ekana mulla tuli juurikin tuo toisen osapuolen yksityisyyssuoja mieleen. Toivottavasti olivat mahdollisimman anonyymejä tarinoita, mutta toinen osapuoli varmasti helposti itsensä sieltä löytää. Sosiaaliporno varmasti vetää puoleensa suurta massaa.

    VastaaPoista
  13. Mulle tuo nimi kyllä toi mielikuvan nimenomaan parisuhteista eli sikäli sain mitä ajattelinkin saavani kun kävin katsomassa näyttelyn. En löytänyt siitä yhtä paljon moitittavaa, mutta ehkä sitä jäin vähän itsekseni ihmettelemään, että vähän pintapuoliseksi kokemus kuitenkin jäi. Ehkä kaipasin tarinoihin vielä vähän lisää syvyyttä ja taustaa.

    VastaaPoista
  14. Mielenkiintoinen näkökulma, mutta minun on vaikea yhtyä siihen (vaikka näyttelyssä en ole käynytkään). Olen sen tyyppinen ihminen, että minusta tällaisia asioita ei tulisi ottaa liian vakavasti. Ei tarvitse vertailla kuolemaeroja pettämiseroihin, eikä miettiä white privilegea. Voi vain mennä ja ihmetellä, että monenlaista mahtuu maailmaan, toisista liikuttua ja toisille naureskella. Minä ainakin kuvittelinkin näyttelyn juuri tuollaiseksi, mitä kuvailit - erilaisia erotarinoita kertoviksi antamatta kuitenkaan tarvetta alkaa miettiä niitä liian syvällisesti.

    Kiinnostaisi itsekin käydä tutustumassa. :)

    VastaaPoista
  15. Täytyy myöntää, ettei tälläinen näyttely kiinnosta. Mielenkiintoista kuitenkin kuulla mielipiteesi siitä.

    VastaaPoista
  16. Täytyy sanoa, että en ymmärrä kuinka eroamisesta saadaan taidetta....minä en ehkä menisi moiseen näyttelyyn. Eroja on monenlaisia, kaikki varmaan erilaisia. Niin sitten muut lähdöt, työpaikan vaihto, sota, kuolema, maasta pako jne jne

    VastaaPoista
  17. En tykkää negatiivisuudesta enkä mistään sosiaalipornoon viittaavastakaan, joten skippaisin tyystin. Mie jotenki ehkä muutenkin jättäisin väliin tämän näyttelyn ihan jo nimen takia. Tiiän, oon jotenki rajoittunut, mutta minusta on vähän hassua edes suunnitella rikkoutuneiden suhteiden museo. Mulla tulee suru puseroon pelkästä ajatuksesta. Oon vaan tosi herkkä tuollaisille. :D

    VastaaPoista
  18. Mun on pakko myöntää, etten oo koskaan ymmärtänyt nykytaidetta. Ja ehkä juurikin siitä syystä, etten ole edes yrittänyt, mun mielikuva siitä on lähinnä se, että joku laittaa marsun astiankuivauskaappiin ja sanoo sitä nykytaiteeksi. Tuosta museosta olen kuullut, mutta enpä sen enempää. Jotenkin jo ajatuksen tasolla siitä tulee samoja fiiliksiä kuin sulla: sosiaalipornoa. Tuntuu, että tosi-tv-kulttuuri ja somessa kaiken jakaminen on hävittänyt rajat siitä, ettei minkään enää pitäisi olla yksityistä. Että kaikki on hyvä ja ok repiä julkisesti auki. Näistä lähtökohdista en olisi kovin innoissani museovisiitistä, mutta toistaalta omille ennakkoluuloilleen on välillä hyvä näyttää pitkää nenää :)

    VastaaPoista
  19. Voisin vierailla, toisten kokemusten lukeminen voisi olla mielenkiintoista, eikä se miusta mitään tirkistelyä ole. :) Ihan ymmärrettävää ehkä, että lukuisten ikävien kokemusten lukeminen tuo huonolle tuulelle. Paljon enemmän kiinnostaisi kyllä tuo pakolaisten tarinoiden näyttely!

    VastaaPoista
  20. Mielenkiintoisen kuuloinen näyttely. En ole kuullut siitä, enkä käynyt tutustumassa. Mutta voisiko ollakin niin, että näyttelyn olikin tarkoitus tuoda esiin vahvoja tunteja ja näin ollen se onkin onnistunut. Vaikka täytyy kyllä sanoa, että en minäkään haluaisi lähteä näyttelystä pahalla päällä kotiin.

    VastaaPoista
  21. Kiitokset nopeasta näyttelyanalyysistä. Ei ollut top10:ssä eikä tämän jälkeen tarvi miettiä jatkossakaan. Syyskuun alun Helsingin visiitti täyttyy laadukkaalla musiikkikulttuurilla huvilateltassa :-)

    VastaaPoista
  22. Olen hiukan samoilla linjoilla kuin Rami tuolla, että varmasti tämä pitäisi itse nähdä, jotta osaisi asennoitua ja nähdä omat tuntemuksensa mitä näyttely herättää. Yhtäkkiä ajateltuna luulisin, että en olisi näyttelyyn ilman tätä postausta kiinnittänyt edes huomiota, vaikka se olisi tullut nenän eteeni...nyt varmaan en voisi olla menemättä ihan uteliaisuudesta. :)

    VastaaPoista
  23. Olet perustellut hyvin mielipiteitäsi ja avannut niitä hyvin tässä! Kun ensimmäisen kerran kuulin näyttelystä ajattelin että voisipa siellä piipahtaa. En kuitenkaan sannut aikaiseksi, jotenkin aihe ei kuitenkaan saanut minua kiinnostumaan tarpeeksi, sillä tuo otsikko kuulostaa juuri niin parisuhdekeskeiseltä, alkaisi vaan ahdistamaan!

    Tuo Kroatian versio kuulostaa kiinnostavammalta mutta katsotaan jos kuitenkin kävisi vielä täällä Helsingin päässä kurkkaamassa näyttelyn, katsotaan herättääkö se tunteita ja jos, niin millaisia :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit! Thanks for taking the time to comment! :)