Miksi Museum of Broken Relationships ärsytti?

Photo: Maija Astikainen / Helsingin kaupunginmuseo

Olen usein kuullut ihmisten ärsyyntyvän modernista taiteesta, mutten ole itse ikinä kuulunut tähän joukkoon. No, kerta se on ensimmäinenkin.

Päätin eräänä aamuna tällä viikolla, ennen Lontooseen vievää iltapäivälentoa, piipahtaa Helsingin kaupunginmuseon Suomeen tuomassa, paljon huomiota saaneessa Museum of Broken Relationships -näyttelyssä. Kiinnostuin näyttelystä jo joskus alkutalvella kuultuani siitä ensi kertaa, sillä sen idea vaikutti hauskalta ja tuoreelta: museo asettaa näytille yksityishenkilöiden lahjoittamia, tavalla tai toisella päättyneisiin tai rikkoutuneisiin suhteisiin liittyviä esineitä ja kertoo niiden takana piilevät tarinat. Se on saanut paljon mediahuomiota, ja esimerkiksi museon Kroatiassa sijaitsevalla pysyvällä kokoelmalla on Tripadvisorissa 4,5 tähteä. 

Odotukseni olivat siis korkealla, kun astuin sisään vastikään uudistuneen kaupunginmuseon ovista. Heti aulassa minua oli vastassa erittäin ystävällinen työntekijä, joka kertoi sisäänpääsyn olevan ilmainen ja opasti minut oikeaan paikkaan. Pieni juttu, mutta tulipa tervetullut olo! On pakko muutenkin antaa kaupunginmuseolle tunnustusta: uudet tilat ovat avarat, toimivat ja viihtyisät - niin viihtyisät, itse asiassa, että minun olisi tehnyt mieli jäädä hengailemaan museon hauskasti sisustettuun ‘taukonurkkaukseen’ jonkun hyvän kirjan kanssa. Tällä kertaa siihen ei kuitenkaan ollut aikaa - eikä kirjaakaan ollut mukana -, joten suuntasin innostuneena suoraan neljänteen kerrokseen näyttelyn pariin.

Lähtiessäni näyttelystä 45 minuutin päästä oli innostus vaihtunut ärtymykseen. Olen joskus saanut hyvän neuvon, jonka mukaan ärsytys kannattaa yrittää pilkkoa palasiksi ymmärtääkseen, mistä kenkä oikein puristaa. Usein negatiiviset fiilikset haihtuvat tämän harjoituksen myötä kuin savuna ilmaan, mutta tällä kertaa niin ei käynyt - sen sijaan mieleeni tuli (ainakin) kolme juttua, joiden vuoksi näyttely alitti odotukseni. 

1. Parisuhdekeskeisyys

Enemmistö tarinoista keskittyi parisuhteisiin, mikä oli itsessään pettymys - näyttelyn nimi kun ei ole Museum of Broken Romantic Relationships. Ajattelumallia, jonka mukaan juuri miehen ja naisen (tai naisen ja naisen, tai miehen ja miehen) välinen rakkaustarina on kaikkien ihmissuhteiden a ja o, on syystäkin kritisoitu ahtaaksi, epärealistiseksi ja epäreiluksi. Se ei anna tilaa niille lukuisille muille supertärkeille - monesti jopa parisuhdetta tärkeämmille - yhteyksille, kuten lasten ja vanhempien, sisarusten, tai vaikkapa isovanhempien ja lastenlasten välisille suhteille - ja tekee tätä kautta hallaa niin yksilöille kuin yhteiskunnallekin.

Photo: Maija Astikainen / Helsingin kaupunginmuseo

 2.  Negatiivisuus

Koska museo perustuu vapaaehtoisten lahjoituksiin, ovat sen ylläpitäjien mahdollisuudet vaikuttaa sen sisältöön varmasti rajalliset - jos jengi lahjoittaa näyttelyihin lähinnä parisuhteita koskevia esineitä ja tarinoita, niitä varmaankin pääsee näytille suhteettoman paljon. (En tosin muutenkaan tiedä, onko parisuhdekeskeisyys ominaista koko museolle vaiko ainoastaan sen Suomessa kerätylle aineistolle, josta iso osan Helsingin näyttelystä koostuu).

Sama koskenee myös mukana seuraavia tarinoita, joita sai lukea joko esineiden viereen kiinnitetyistä tauluista tai näyttelyn alussa jaettavista kirjasista. En tiedä, kuinka vahvasti kertomuksia oli editoitu, vai tulivatko ne sellaisinaan lahjoittajilta, mutta ainakin niiden tyyli ja (tunne)taso vaihtelivat hurjasti. Esillä oli - odotusteni mukaisesti - sekä kevyempiä että raskaampia kertomuksia; jotkut hymyilyttivät, toiset taas järkyttivät. En kuitenkaan odottanut sitä, että niiden yleinen sävy - jopa sinänsä varsin harmittomilta tai ainakin tavallisilta kuulostavien kertomusten kohdalla - olisi niin negatiivinen.

Niinpä saattoi olla, että luin ensin kyyneleet silmissä kumppanin kuoleman keskeyttämästä rakkaustarinasta tai monen vuosikymmenen mittaisesta, törkeään petokseen päättyneestä parisuhteesta - ja seuraavan esineen kohdalla lahjoittaja valitti aivan yhtä dramaattiseen sävyyn sitä, että ihminen, joka oli pettänyt vaimoaan hänen kanssaan, olikin parin kuukauden päästä päätynyt pettämään myös häntä (surprise!).

Toisten ihmisten tunteiden arvostelu ei ole kovin reilua, eikä reaktioni siksi ollut fiksuin mahdollinen, mutta museota kiertäessani en voinut olla miettimättä white privilegen yhteyttä siihen, että ihminen voi julkisesti valittaa esimerkiksi lyhyen, pettämisestä alkaneen parisuhteen loppua aiheelle omistetussa näyttelyssä ja saada siten omille parisuhdeongelmilleen laajan yleisön, jollaisesta monet muut - esimerkiksi pakolaiset•- eivät välttämättä voi edes haaveilla. Tämä kritiikki ei kuitenkaan ole älyllisesti kovin kestävällä pohjalla ainakaan kahdesta syystä. Ensinnäkin, jollekin lyhyenkin parisuhteen loppuminen voi hyvästä syystä olla ihan oikeasti älyttömän rankka ja raskas kokemus, joka ei muutu helpoksi vain muiden ongelmiin vertailemalla. Toiseksi, meille on luontaista valittaa myös täysin mitättömistä asioista (sanoo tyttö joka kirjoittaa juuri postausta näyttelyn ärsyttävyydestä...), jollaisiksi parisuhteen loppumista tai petetyksi tulemista tuskin voi koskaan laskea.

Mutta vaikka tiedän tämän kaiken järjellä, ja vaikka 'älä tuomitse, ettei sinua tuomittaisi' on yksi tärkeimpiä moraalisääntöjäni, huomasin joidenkin kertomusten kohdalla melkein suuttuvani itselleni siitä, että tuhlasin henkisiä voimavarojani 'triviaaleista pulmista' lukemiseen samalla kun maailma - ja jopa kyseinen museo - on täynnä niitä 'oikeita ongelmia' (aivan kuin olisi muka minun tehtäväni tai oikeuteni arvottaa muiden tarinoita). Toisten kohdalla en voinut olla miettimättä, miltä sama tapahtuma olisi kuulostanut toisen osapuolen (vaikkapa sen alun perin petetyksi joutuneen vaimon) kertomana, ja joihinkin olisin jopa kaivannut trigger warningia. Jos siis ahdistuu helposti tai on itse kokenut rankkoja juttuja, tämä näyttely ei välttämättä ole se turvallisin paikka.

•EDIT: Kroatian Broken Relationships -museo on itse asiassa juuri avannut pakolaisten tarinoita kertovan näyttelyn, eli se siitä kritiikistä - mahtavaa!

Photo: Maija Astikainen / Helsingin kaupunginmuseo

 3. Sosiaalipornoa?

Jos joidenkin kertomusten kohdalla negatiivisuus ihmetytti, toisten kohdalla se huolestutti ja laittoi miettimään, tulisiko niiden olla lainkaan esillä.  Mietin myös yksityisyydensuojaa: osa tarinoista asetti ex-kumppanit aika kyseenalaiseen valoon, ja vaikka kyse oli lahjoittajien subjektiivisesta tunteesta, niin kuin taiteessa yleensä, Suomen kokoisessa maassa tunnistettavuuden riski on otettava huomioon (vai onko? tästäkin voi varmasti olla montaa mieltä).

En tietenkään voinut olla kyseenalaistamatta myöskään sitä, mikä alun perin sai minut ja niin monet muut kiinnostumaan näyttelystä: onko kyse sosiaalipornosta, tirkistelystä, taide-nimikkeen alle piiloutuvasta Jeremy Kyle Show'sta?

•••

Minua Snapchatissa (@lizahontas) seuraavat saattoivat huomata, että heti näyttelystä lähdettyäni olin suorastaan huonolla tuulella, ja annoin sille viiltävässä analyysissäni (not) vain yhden tähden. Näyttelykokemus kuitenkin parani vanhetessaan: jo parin tunnin päästä lentokoneessa istuessani muistin museosta lähinnä ne vaikuttavat puolet ja tarinat (joita oli paljon!).

Aloin jopa epäillä, että olin ollut Snapchat-tuomiossani aivan liian ankara. Saattoiko se, että olen itse ollut parisuhteessa melkein yhdeksän vuotta, aiheuttaa sen että a) ahdistuin tarinoista, jotka näyttivät, että pitkäkin suhde voi päättyä todella rumasti ja b) arvotin lyhyet suhteet automaattisesti vähemmän arvokkaiksi ja siksi niiden päättymisen vähemmän rankaksi, vaikka tiedän itsekin, että ei se pituus, vaan se laatu? Vai olinko itse asiassa ärsyyntynyt vain siksi, että odottamani kevyen viihteen sijasta löysinkin museosta ihan oikeita ja sitä kautta myös vaikeita ihmistarinoita (tätä vastaan tosin puhuu se, miten paljon pidin Tate Modernin jär-kyt-tä-väst-tä Stalinin vainoista kertovasta installaatiosta)? 

Vapauduin itsekriittisistä epäilyistäni vasta kun fiksu, asioita monipuolisesti tarkasteleva (sinkku!)ystäväni lähetti minulle viestin, joka tiivisti täydellisesti sen, mikä näyttelyssä oikein mättää:

'Pari hyvin kirjotettua ja oikeesti kiinnostavaa tarinaa mutta muuten melkosta paisuttelua [--] Ehkä oon kyyninen mutta sellasten perus pettämistarinoiden lukeminen yksi toisensa jälkeen ei nyt aiheuttanut mussa mitään suurempia tunteita.'

Ei lisättävää.

Kritiikistä huolimatta, suosittelen kaikkia kiinnostuneita ehdottomasti käymään tsekkaamassa näyttelyn ja etenkin uudistuneen kaupunginmuseon! Tämä oli rohkea ja hauskakin valinta uuden museon ensimmäiseksi tuontinäyttelyksi - jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä kaupunginmuseo seuraavaksi keksii, ja sillä välin aion Helsinki-fanina tutustua myös sen erittäin kiinnostavalta vaikuttavaan peruskokoelmaan :).

Oletko käynyt näyttelyssä, tai suhdemuseon vakituisessa kokoelmassa Zagrebissa? Jos olet, oletko samaa mieltä - vai onko arvioni epäreilu? Entä oletko ikinä itse huomannut ärsyyntyväsi museossa tai muun taiteen parissa?