Mukavuudenhaluisen matkailijan tunnustukset
 |
| Madeiralla rankalla ja vaarallisella Curral das Freiras -vaelluksella: ei helppoa, mutta sitäkin palkitsevampaa. |
Kävin tällä viikolla LSE:llä kuuntelemassa seikkailija Ryan Pylen luentoa (kiitos vielä kun pyysit mut messiin, Annika!). Pyle tekee - kaiken muun jännittävän ohella - Travel Channelille Though Rides -nimistä ohjelmaa, jossa hän reissaa moottoripyörällä ympäri maailmaa. Luento käsitteli sarjan toistaiseksi viimeisintä jaksoa, jossa Pyle ajaa Brasilian ympäri ja muun muassa Amazonian halki.
En yleensä syty mistään kuunnelkaa, mitä kaikkea jännittävää olen tehnyt, kuinka monelle vuorelle kiivennyt ja missä kaikissa eksoottisissa (sic) paikoissa reissannut -tyyppisistä luennoista, mutta tällä kertaa jokin - ehkä laadukas, ammattimaisesti kuvattu ja editoitu videomateriaali - vangitsi mielenkiintoni. Tuijotin ruutua, jossa Pyle kömpi ensin pyöränsä kanssa polviaan myöten mudassa pitkin kapeaa ja vaarallista viidakkopolkua ja viritti sitten petinsä pilvettömän tähtitaivaan alle keskelle koskematonta sademetsää - ja mietin miten epätodennäköistä on, että tulen ikinä tekemään mitään vastaavaa.
 |
| Minäkin reissaan toisinaan moottoripyörällä - mutta matkustajan, en kuskin, ominaisuudessa! |
Kyse ei ole siitä, ettenkö voisi tehdä samankaltaista reissua. Totta kai se vaatisi paljon säästämistä, hurjasti harjoittelua ja vielä enemmän suunnittelua, mutta periaatteessa, jos oikeasti haluaisin, voisin kyllä lähteä seikkailemaan Amazonian uumeniin (vaikka en varmastikaan moottoripyörällä, nimim. ajokortiton). Kyse on ennen kaikkea mukavuudenhalusta - siitä, että kun ajattelen vaikkapa sademetsään lähtemistä, ajattelen kaiken siellä odottavan upeuden lisäksi myös niitä vähän vähemmän upeita juttuja, joista myös Pyle rehellisesti kertoi: lentomuurahaisia, myrkyllisiä käärmeitä, hyttysverkkoja ja kylppärin puutetta.
Huomasin saman keskustellessani Atlantin yli purjehtineen ystäväni kanssa. Wou, ajattelin aluksi: mäkin haluun! Ystäväni kerrottua, millaista matkanteko käytännössä oli - lyhyitä unia, vahtivuoroja, veneen keinumista, kuivamuonaa ja yksitoikkoisuutta - ruksasin reissun pois unelmalistaltani ennen kuin hän oli edes ehtinyt aloittaa seikkailunsa lukuisista plussapuolista kertomista.
Valtameren ylitysten ja viidakkojen valloitusten kaltaisten matkojen kohdalla tässä ei sinänsä ole mitään yllättävää - ne jäävät varmasti väliin monelta reippammaltakin reissaajalta. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut muuttuneeni yhä mukavuudenhaluisemmaksi myös kaupunkilomien kohdalla. Siinä missä ennen saatoin bookata samalle päivälle vaikka kuinka monta nähtävyyttä ja yritin oppia matkoilla mahdollisimman paljon, nykyisin huomaan usein etsiväni jotain mahdollisimman helppoa ja rentouttavaa tekemistä. Kiivetäänkö tuohon torniin ihailemaan maisemia? Mennäänkö puistoon lukemaan kirjoja? Jäädäänkö tähän penkille ottamaan aurinkoa? Kyllä kiitos!
 |
| Tällä reitillä matalia olivat aitojen sijasta luolastot. |
Rennosti ottamisessa ei tietenkään ole sinänsä mitään vikaa. Joskus mietin kuitenkin, jäänkö sen vuoksi jostain paitsi. Enhän yleensäkään mene sieltä, missä aita on matalin: Kävin läpi monen kuukauden hakuprosessin lukemattomine testeineen ja tehtävineen päästäkseni unelmaduuniini, joka tarkoittaa toisinaan viiden aamuja ja pitkiä työpäiviä. Nyt teen väitöskirjaa, joka ei sekään ole kaikkein kevyin projekti - mutten ole silti missään vaiheessa ajatellut jättäväni leikkiä kesken ja siirtyväni sen sijaan tekemään jotain yksinkertaisempaa työtä. Miksi siis lomaillessa tunnun niin usein valitsevan sen helpomman tien?
Olisi houkuttelevaa ajatella, että kyse on juurikin raskas työ vaatii kevyet huvit -tyylisestä ilmiöstä - mutta totuus on, että monet vähintään yhtä pitkiä päiviä vähintään yhtä vaativissa töissä painavat tyypit viettävät lomansa extreme-puuhissa ja saavat siitä vieläpä energiaa. Tiedän toki itsekin, miten mahtava fiilis vähän vaativammasta matkailusta usein tulee, olipa kyse sitten astetta monimutkaisemmalle päiväretkelle lähtemisestä tai viikon vaelluslomasta Madeiran vuoristoissa - tai jopa road tripistä, joka ei mennyt ihan nappiin, mutta jolle pystyi onneksi kuitenkin (hetken kuluttua) nauramaan.
Tärkeää on tietysti myös muistaa, että haastavuus ja vaativuus tarkoittavat eri asioita eri ihmisille. Esimerkiksi suppailu ei varmasti ole kenenkään mielestä mikään extreme-laji, mutta kun itse kokeilin sitä ensimmäistä kertaa ja ajauduin kauas rannasta tuulisella saksalaisella Alppijärvellä, tunsin todellakin käyneeni oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Ja siinä missä meille Napolin maanalaisiin käytäviin (yllä) tutustuminen oli jännittävä mutta harmiton loma-aktiviteetti, ahtaan paikan kammosta kärsivälle niissä vierailu saattaa vaatia itsensä voittamista - tai jopa olla mahdotonta.
Viime vuonna osallistuin ilmastonmuutosta vastustavalle ekumeeniselle pyhiinvaellukselle Etelä-Virossa. Itse vaellus oli pituudestaan, väärästä kenkävalinnasta ja vaihtelevasta säästä huolimatta minulle henkisesti helppo. Paljon haastavampaa oli tottua siihen, ettei meillä ollut muutamaan päivään käytössä suihkua tai vesivessaa. Olin ylpeä siitä, että pystyin tällaiseen 'suoritukseen'. Vasta jälkikäteen muistin, että faijani lapsuudentalossa Virossa, jossa asuin itsekin lapsena pari vuotta, ei myöskään ollut juoksevaa vettä tai suihkua - kävimme kerran viikossa kylvyssä sukulaisten luona. Ensimmäisessä Suomen-asunnossamme - pienessä, lammen rannalla sijainneessa parakissa - taas ei ollut vessaa lainkaan. Onko minusta tosiaan ehtinyt tulla parissa vuosikymmenessä niin hemmoteltu, että pidän ylpeyden aiheena muutaman päivän lomaa olosuhteissa, joissa vanhempani - minun ikäisinäni - pyörittivät arkea?
Ehkä tässä piilee myös syy siihen, etten yleensä jaksa hirveästi innostua 'seikkailijoiden' pitämistä luennoista. Yksittäinen matkailija, joka tekee vapaaehtoisesti jotain rankkaa ja raskasta, saa usein suhteettoman paljon huomiota verrattuna siihen suureen osaan ihmiskuntaa, joka joutuu edelleen tekemään ja kokemaan rankkoja, raskaita asioita päivittäin - ilman mitään valinnanvaraa. Pidämme esimerkiksi Everestin valloittajia sinnikkyyden ja periksiantamattomuuden asiantuntijoina, vaikka ehkä voisimme oppia paljon enemmän molemmista vaikkapa lastenkodissa kasvaneita nuoria kuuntelemalla. Ehkä silloin välttyisimme myös turhan yleiseltä 'kaikki on mahdollista kunhan muistaa ajatella positiivisesti' -shaibalta.
Niin tärkeää kuin tämän epäsuhdan tunnistaminen onkin, se ei toisaalta juurikaan liity kenenkään yksittäisen turistin matkamieltymyksiin. Vaikka puistossa/rannalla/uima-altaalla löhöäminen yhdessä hyvän kirjan kanssa onkin erinomainen tapa viettää lomaa, yritän jatkossakin haastaa itseni silloin tällöin myös matkailun saralla - tietysti pitäen mielessä, että se todellinen rohkeus ja vahvuus mitataan jossain ihan muualla kuin reissumieltymyksissä.
 |
| Älä sammuta kynttilää. |
Viime vuonna osallistuin ilmastonmuutosta vastustavalle ekumeeniselle pyhiinvaellukselle Etelä-Virossa. Itse vaellus oli pituudestaan, väärästä kenkävalinnasta ja vaihtelevasta säästä huolimatta minulle henkisesti helppo. Paljon haastavampaa oli tottua siihen, ettei meillä ollut muutamaan päivään käytössä suihkua tai vesivessaa. Olin ylpeä siitä, että pystyin tällaiseen 'suoritukseen'. Vasta jälkikäteen muistin, että faijani lapsuudentalossa Virossa, jossa asuin itsekin lapsena pari vuotta, ei myöskään ollut juoksevaa vettä tai suihkua - kävimme kerran viikossa kylvyssä sukulaisten luona. Ensimmäisessä Suomen-asunnossamme - pienessä, lammen rannalla sijainneessa parakissa - taas ei ollut vessaa lainkaan. Onko minusta tosiaan ehtinyt tulla parissa vuosikymmenessä niin hemmoteltu, että pidän ylpeyden aiheena muutaman päivän lomaa olosuhteissa, joissa vanhempani - minun ikäisinäni - pyörittivät arkea?
Ehkä tässä piilee myös syy siihen, etten yleensä jaksa hirveästi innostua 'seikkailijoiden' pitämistä luennoista. Yksittäinen matkailija, joka tekee vapaaehtoisesti jotain rankkaa ja raskasta, saa usein suhteettoman paljon huomiota verrattuna siihen suureen osaan ihmiskuntaa, joka joutuu edelleen tekemään ja kokemaan rankkoja, raskaita asioita päivittäin - ilman mitään valinnanvaraa. Pidämme esimerkiksi Everestin valloittajia sinnikkyyden ja periksiantamattomuuden asiantuntijoina, vaikka ehkä voisimme oppia paljon enemmän molemmista vaikkapa lastenkodissa kasvaneita nuoria kuuntelemalla. Ehkä silloin välttyisimme myös turhan yleiseltä 'kaikki on mahdollista kunhan muistaa ajatella positiivisesti' -shaibalta.
Niin tärkeää kuin tämän epäsuhdan tunnistaminen onkin, se ei toisaalta juurikaan liity kenenkään yksittäisen turistin matkamieltymyksiin. Vaikka puistossa/rannalla/uima-altaalla löhöäminen yhdessä hyvän kirjan kanssa onkin erinomainen tapa viettää lomaa, yritän jatkossakin haastaa itseni silloin tällöin myös matkailun saralla - tietysti pitäen mielessä, että se todellinen rohkeus ja vahvuus mitataan jossain ihan muualla kuin reissumieltymyksissä.
Kuinka mukavuudenhaluinen sinä olet matkailijana? Jätätkö joskus seikkailuja väliin vain siksi, että niille osallistuminen vaatisi liikaa vaivaa? Vai kierrätkö sademetsät ja jäätiköt pelottavista ötököistä ja arktisesta viimasta välittämättä? Ihailetko extreme-matkailijoita?
Monesti on tullut painittua tismalleen samojen asioiden parissa!
VastaaPoistaItselläni ainakin (vielä tähän asti ainakin) on kaikista extremeimmät ja vaikeiten saavutettavat jutut jääneet välistä ihan jo sen takia, että lomillani kaipaan perus mukavuuksia, kuten kunnollisia yöunia sängyssä ja päivittäistä suihkua. En myöskään ole valmis istumaan junassa/bussissa kymmeniä tunteja päästäkseni parin sadan kilometrin päähän. Monesti olenkin miettinyt, että jääkö tämän takia sitten ne huikeimmat kokemukset tekemättä, ihan kaikki kokemukset kun ei ihan noinkin yksinkertaisella rajauksella ole mahdollisia, vaikka sitten monesta muusta asiasta olisinkin valmis joustamaan. Jotenkin kuitenkin tuntuu että aina muissa asioissa oman mukavuusalueen ulkopuolelle mennessä on saanut ne mieleenpainuvimmat kokemukset ja ne "helpolla" saavutetut jää vähän vaisuiksi pitkässä juoksussa - ehkä sitä pitäisi edes kerran kokeilla luopua periaatteista ja katsoa miltä tuntuu, sitähän voi jopa yllättyä positiivisesti.
Tärkeintähän tässä kaikessa kuitenkin on että tekee niin kuin itse hyväksi kokee, eikä mene sieltä mistä muiden mielestä kuuluu (tai on hienoa) mennä.
Mielenkiintoinen postaus. Kai tässä ilmiössä on kyse vain ihmisten eroista - siitä, mikä nyt kellekin extremeä tai mielekästä. Joidenkin mielestä teltassa nukkuminen leirintäalueilla on ihan täysin poissuljettu vaihtoehto, mulle ei. Toisten mielestä taas benjihyppy on parasta viihdettä, itseäni taas se ei viehätä ollenkaan, koska en yksinkertaisesti tunne mitään vetoa lähteä loikkaamaan jostain sillalta narun varassa. Kuka mistäkin tykkää. :) En tunne missaavani mitään, vaikka en harrastakaan mitään "extreme"-juttuja enkä niistä haaveile. Toisaalta olen kyllä esimerkiksi irtisanoutunut vakituisesta työstä ja reissannut maailman ympäri - ei sitäkään jokainen tekisi, ja varmasti joku pitää sitä aivan hulluna ratkaisuna. Tärkeintä kai on, että mulle se ei sitä ollut. Olen siis samoilla linjoilla kuin Laura: mun mielestä kannattaa tehdä niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ja samalla muistaa, että jos jotain todella haluaa, niin silloin se kannattaa toteuttaa vaikka vähän pelottaisikin.
VastaaPoistaMielenkiintoinen aihe, sillä minä kyllä ihailen niitä, jotka tekevät extreme-matkoja mukavuusalueensa ulkopuolella. Lainaan usein Riku Rantalaa, joka sanoi "comfort brings fear". Myös minulla on ollut kova elämä koko ajan nuorempana, mutta opin silloin vaihtamaan henkisen vitutuksen kotona ja koulussa fyysiseen vitutukseen luonnon keskellä. Voidaan siis sanoa, että kovat reissut ovat terapiaa minulle. Siitä huolimatta, kun henkiset ihmiset tuppaavat ajattelemaan, että kova elämä opettaa, olen sanonut, että silloinhan vankiloissa olisi kaikkein henkisimpiä ihmisiä ja lapsille opetettaisiin matematiikkaa selkäsaunan eikä kärsivällisen neuvomisen avulla. Ehkä minun pitäisi kokeilla luksusta ja hemmottelua, kuinka se vaikuttaa mun nuppiini, mutta sellaiseen minulla ei taida olla varaa.
VastaaPoistaEn varsinaisesti ihaile extreme-matkailijoita, vaan sellaisia matkailijoita, jotka matkaavat juuri niin, kuin itsekin haluan matkata. Ehkä jotkut tekemäni matkat voivat olla joillekin extremeä, joillekin ei. Ihan niin kuin tuo suppailu sinulla, toisille se on rentouttava kokemus, mutta ei todellakaan kaikille.
VastaaPoistaTosi kiva postaus ja hyvää pohdintaa! Kyllä sitä usein miettii, miten onnekas sitä onkaan, kun on tällaiset lähtökohdat ja valinnanmahdollisuudet.
Olipa mielenkiintoinen pohtiva kirjoitus! Itse olen ehdottomasti jotain extremematkailijan ja mukavuudenhaluisen matkailijan väliltä. Rakastan haastaa itseäni vaikeille vaelluksille, ääriolosuhteisiin ja epämukavuusalueille. Katsoa mistä kaikesta sitä selviytyykään. 😄 Sademetsäseikkailut ja Atlantin yli purjehdukset kuulostavat just sellaisilta, joita itsekin lähtisin tekemään... Mutta toisaalta, tälläisten extreme juttujen jälkeen kaipaan ihan sitä pelkkää rentoutumista. Voin istua autiolla hiekkarannalla kirjaa lukien päiväkausia ja nauttia siitä ettei tarvitse tehdä mitään. Paras loma itselle on yhdistelmä näitä kahta. 😊
VastaaPoistaTitta
Mielenkiintoista pohdistaa. Meitä on moneen junaan ja ei minusta todellakaan kaikkien tarvitse olla tai edes ihailla extreme-matkaajia. Sehän on vaan hyvä, että meitä on monenlaisia. Se mikä jollekin on extremeä, on jollekin toiselle tavallista. Minua myös joskus ihmetyttää se, että esimerkiksi Mount Everestin huipun saavuttaneita (länsimaalaisia) ihaillaan huipputyyppeinä ja samalla unohdetaan, että heillä on siellä mukana paikallisia kantajia ja avustajia, niitä ihan oikeasti kovia tyyppejä, jotka nousevat sinne vuorelle monta kertaa.
VastaaPoistaEtenkään jo seniori-ikäisiksi luokiteltavina, vaikka ihan hyväkuntoisina sellaisina itseämme pitävinä, valitsemme vain sellaisia haasteita, joita pidämme sen arvoisina. Voisin ajatella kiipeäväni vielä 1000 porrasta Tiikerinpesään Bhutanissa, sillä sen on väitetty olevan näköalojen arvoista.
VastaaPoistaAsuminen sen sijaan kovin alkeellisesti ei enää innosta, eivätkä ne hyönteiset ja suihkun puute.
Merellä olen ollut purjehdusvuosina aika paljonkin ja toki lievän epämukavuuden vastapainona se aamuvuoro, jolloin aurinko nousee, yksin ruorissa muiden nukkuessa voi myös olla upea elämys. Mutta en minä silti haaveile Atlantin ylityksestä purjeveneellä.
Musta tuntuu, että haluaisin olla extremempi kuin mitä olenkaan. :D Täytyy sanoa, että (valitettavasti?) ikä tuo viisautta päähän ja monet kommellukset, mitä tuli joskus 18-vuotiaana tehtyä, ei menis kyllä enää läpi. Mutta kyllä mä seikkailuista tykkään...
VastaaPoistaMä en oo siinä mielessä mukavuudenhaluinen, että vesivessan tai vastaavien puute haittaisi. Mutta kyllähän sitä nykyään usein panostaa esimerkiksi majoituksen laatuun ihan toisin kuin ennen. Toisaalta oon iloinen, etten mä edelleenkään nyrpistele vaikkapa hostelli- tai telttamajoitukselle. :)
Voin tunnustaa olevani erittäin mukavuudenhaluinen, tosin minulle se mukavuudenhalu näkyy myös siinä, että olen esimerkiksi valmis patikoimaan pitkästi päästäkseni joihinkin upeisiin maisemiin. Perusluonteeltani olen laiska, ja jos olisin rikas, niin siirtyisin sinne hienoon paikkaan vaikka helikopterilla, mutta kun en ole, niin pitää vaan itse kävellä :D. Itseäni hieman huvittaa sellaiset itseään tosireissaajina pitävät wannabe-madventures-matkailijat, mutta mikäs siinä, jokainen tehköön asioita miten huvittaa :)
VastaaPoistaVarmasti nykyään olen enemmän mukavuuden perään kuin nuorena. Nuorena tuli lähdettyä reissailemaan Suomessa ja maailmalla ilman, että tiesi, minne päänsä illalla kallistaa. Tuli seikkailtua enemmän. Nykyään olen harvemmin noissa mainitsemissasi olosuhteissa, ettei ole suihkua tai sisävessaa käytössä. Se on muuten totta, että sellaisen puolilatteat elämänviisaudet ovat ensimmäisen maailman etuoikeus. Niin iso osa maailman ihmisissä elää sellaisissa olosuhteissa, että heillä ei ole vapautta valita oikeastaan yhtään mitään elämässään. Sellaisten ihmisten rohkeutta minä ihailen -heidän, jotka eivät koskaan menetä toivoaan paremmasta huomisesta. Tällä hetkellä en haaveile extremesta tai hurjista kokemuksista, vaan siitä, että saisin hetken elää arkeani kaukana täältä ja ehkä kulkea palan matkaa sellaisten ihmisten rinnalla, joilla ei ole yhtä paljon mahdollisuuksia valita kuin meillä täällä on. Täällä me elämme kuitenkin vielä melkoisessa lintukodossa, haluaisin ravistella itseäni vähän tältä helppouden vyöhykkeeltä ulos toisenlaiseen todellisuuteen.
VastaaPoistaMielenkiintoinen teksti ja hyvää pohdintaa! Itse en koe olevani extreme-matkailija ja olen kyllä saanut kasvaa aikalaisessa lintukodossa. Maailmankuvan avartaminen olisi mahtavaa ja joku tällainen täysin mukavuusalueen ulkopuolella oleva reissu odottaa minua toivottavasti joskus. Myönnän olevani mukavuudenhaluinen, pitäisi joskus vähän ravistella sitä :)
VastaaPoistaKyllähän se arki verottaa, vaikkei mitään suurinta fyysistä työtä teekään, että ehkä siksi lomalla kaipaa helppoutta ja mukavuutta vielä entistä enemmän?
VastaaPoistaMä olen niin yllytyshullu ja adrenaliinifiilistelijä, että tekisin mielelläni extremereissuja. Vesivessan puute ei haittaa, mutta myönnän, että mieluusti nukun yöni hyvässä sängyssä. Eli jos pitää valita, niin kyllä varmaan mukavuudenhalu voittaisi kuitenkin.
Kivaa pohdintaa! 👍
Mä taidan kallistua enemmän tuonne mukavuudenhaluisen puoleen, vaikka matkoilla haluankin nähdä ja kokea mahdollisimman paljon. Voisin hyvin seikkailla jäätiköllä, jos sieltä pääsisi yöksi pois.
VastaaPoistaVesivessa on sellainen, minkä haluan. Joten mihinkään viidakkoon en kovin kauaksi haluaisi lähteä. Hotellia en sen sijaan kaipaa, vaan viihdyn hostelleissa.
Kyllä minusta tuntuu, että mitä enemmän ikää tulee lisää niin sitä mukavuudenhaluisemmaksi muuttuu. Ja siihen lapset päälle niin homma on selvä. Mieluummin maksaa vähän enemmän jos tietää, että se auttaa järjestelyissä tai säästää aikaa. Paitsi jos joku paikka jonka todella haluan nähdä vaatii vaivaa, silloin se jotenkin järjestetään. Joskus haaveilen, että pääsen jonkun kaverin kanssa tekemään sellaisen "vanhanajan" patikkaretken jossa joutuisi pistämään vähän itseään likoon. Ehkä joku päivä vielä! Mutta nyt on hyvä mennä vähän paremmin organisoiduille reissuille joissa koko perhe nauttii.
VastaaPoistaKiva lukea tällaista pohdintaa! Huomaan itsessäni ihan samaa ja etenkin iän myötä käyn entistäkin laiskemmaksi ja mukavuudenhaluisemmaksi :) Reissuilla tykkään edelleen järjestää itselleni paljon ohjelmaa pikemmin kuin makailla hotellissa tai vaikka uima-altaalla, mutta huomaan myös että esim. vaatimustasoni majoitukselle nousevat koko ajan. Minulle on myös tärkeää, että vaikka tekemistä olisi aamusta iltaan, saan itse vaikuttaa esim. siihen kauanko vietän missäkin ja milloin pidetään taukoja.
VastaaPoistaEi siinä ole mitään pahaa, että on mukavuudenhaluinen. Meitä on joka junaan- kaikki eivt yksinkertaisetsi kiinnosta samat asiat. Itse matkustan hyvinkin hedonistisesti hyvästä ruoasta ja viinistä koostuvilla reissuilla, mutta joku toinen taas ei ymmärrä niiden pointtia yhtään, vaan tahtoo itikoiden keskelle rinkka selässä metsään. Onneksi tällä pallolla on tilaa meidän kaikkien intresseille :-)
VastaaPoistaItsensä haastaminen ja esteiden voittaminen on ihan paikallaan, kunhan se on mielekästä eikä mene suorittamiseksi, pätee niin arjessa kuin lomalla.
VastaaPoistaItse en lähtisi viidakkovaellukselle, mutta innostavassa kohteessa, kuten Pariisissa, saatan vetäistä 12 tuntisen päivän ja päättää päivän sielu ravittuna ja jalat rakoilla. :) Toisissa asioissa, kuten majoituksessa tai lentoajoissa, mukavuudenhalu asettaa korkeat vaatimukset . Toisissa asioissa, kuten autoa vuokratessa, otan auton yleensä edullisimmasta päästä, vaikka siviilissä ajan premium-luokan kalustolla. Reissussa riittää, että sillä purkilla pääsee paikasta A paikkaan B ja tavarat mahtuu mukaan. Vaikka olen mukavuudenhaluinen ja sen vuoksi hieman vaativakin, arvemmin kuitenkaan valitan pikkuasioista.
Minä pyrin koko ajan pois siitä mukavuudenhalusta. Sitä on nimittäin vuosien mittaan kertynyt niin paljon, että on myös poisannettavaa. Yritän siis kaiken mukavan matkustamisen lisäksi myös koetella itseäni ja matkustaa vähän vähemmän mukavastikin. Useimmiten siihen riittää joku päivävaellus, jossa jalat ovat ihan muussina, tai yksi vähän huonompi majoitus jossain, kunhan se todistaa, että edelleen pystyn siihen, jos tilanne niin vaatii.
VastaaPoistaMinä joudun matkustamaan mukavasti myös sen takia, että lapsia ei voi viedä ihan mihin tahansa. Toki heidän kanssaan voi olla alkeellisissakin oloissa, mutta usein lomalla tulee lähdettyä mukavammasta päästä. Tavallaan odotan jo innolla niitä aikoja, kun voin viedä teinityttöjä vähän alkeellisempiin ympäristöihin katsomaan, millainen maailma oikeasti on infinity-altaiden ulkopuolella.
Mielenkiintoinen kirjoitus! Olen tehnyt extreame-reissuja sekä loikoillut myös useamman tähden omaavan hotellin uima-altaalla. Tykkään tehdä molempia. Mutta myönnettäköön, että kun on vuorilla ollut 5-6 päivää ilman suihkua, on mahtavaa päästä hotelliin suihkuun sekä puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan teltan ja makuupussin sijaan.
VastaaPoistaItse tykkäisin kyllä seikkailla enemmänkin, mutta ongelmana on juuri tuo mukavuudenhaluisuus. Haluaisin, että päivän päätteeksi saisin kuuman suihkun. Sen jälkeen telttailut ja kaikki muut menisi kyllä :-)
VastaaPoistaTietyllä tavalla olen mukavuudenhaluinen matkailija ainakin siinä mielessä etten mielelläni poistu matkoilla omalta mukavuusalueeltani tehdäkseni jotain extremeä. Silti tykkään myös toiminnallisista reissuista kuten vaellusmatkoista, mutta silloin tietääkin jo heti matkaa varatessa mitä tuleman pitää. :)
VastaaPoistaHienoa pohdintaa, ja mahtavaa että olet tunnistanut oman reissutyylisi! Seikkailuista saa kyllä hienoja tarinoita, mutta monesti se on juurikin se romantisoitu kuva mikä niistä helposti välittyy, eikä sieltä rivien välistä ole kauhean helppo aina tunnistaa kaikkia hankaluuksia ja epämukavuuksia mikä niihin usein liittyy.
VastaaPoistaPienessä luksuksen tai ylipäätään mukavien ja toimivien fasititeettien kaipauksessa kesken pienen seikkailun ei ole mitään pahaa. Tunnistan itsenikin tuosta varsin hyvin :)
Hyvä aihe, mutta asioilla on aina kaksi puolta. Itse tiedän esim. lastenkodeissa vapaaehtoisesti olleita ja jos koulut jää vaikka kesken niin aika äkkiä voidaan viedä lastenkotiin ja silloin se on aivan oikein koska siellä voi oppiakin jotain. Tosin tuntemani lastenkodeissa olleet ovat olleet vain niin hemmoteltuja, ettei ns. tavallinen kouluarki ole maistunut heille ollenkaan ja siksi joutuivat lastenkotiin sun muihin laitoksiin. Mutta tosiaan, asioilla on aina kaksi puolta ja varmasti osa lastenkodeissa kasvavista on oikeasti kokenut todella rankkoja asioita ja se on surullista. Mutta eivät silti kaikki kuitenkaan, kuten voisi aluksi luulla.
VastaaPoistaMitä matkusteluun tulee niin itsekin kyllä mieluummin olen vaikkapa turvallisessa kohteesa (tosin mikä on enää turvallista terrorismin yms. seurauksena?) mutta haluaisin myös vierailla sademetsässä/viidakossa joskus, ainakin retken muodossa. Pääsyynä se että kiinnostaa sellaisen näkeminen ja villieläinten näkeminen luonnossa eläintarhan sijaan.
Ajat muuttuvat, joskus oli täysin tavallista että oli ulkovessa. Myös mökilläni oli sellainen. Ajat kuitenkin muuttuvat ja kehitys menee eteenpäin, eikä kyse ole yksistään hemmottelusta. Muutenhan lähes kaikki hyvinvointovaltioiden länsimaalaiset olisivat hemmoteltuja sisävessoineen ja suihkuineen. Lämmintä vettä ei kylläkään kaikilla ole Euroopassakaan. Sitten on joillakin omat porealtaat sun muut. Kohtasin muuten Italiassa yhden naisen joka omisti hotellin ja hän sai minulle raivokohtauksen ja sanoi että minä olen rikkaampi kuin hän koska minulla on sandaalit jalassa. Tiesin että hän tarkoitti varmaan sitä aikaa jos hänellä ei nuorena ole ollut varaa kenkiin. Mutta kehitys on mennyt paljon eteenpäin ja nykyään kenkiäkin saa tosi edullisesti, jos ne joskus olivat niin kalliita että ihmiset joutuivat kävelemään ulkona ilman kenkiä. Surullistahan se on, mutta en kyllä jaksanut sääliä hotellin omistajaa joka kuitenkin on rikas sanomisistaan huolimatta