Hooligans in Brixton!

Halloween-kausi on juuri nyt kuumimmillaan, ja vaikka juhlalla ei täällä Briteissä olekaan ihan samanlaista asemaa kuin Jenkeisssä, on panostus bileisiin silti ihan toista luokkaa kuin Suomessa. Käytiin perjantaina tyttöjen kanssa Camdenin Odeonissa katsomassa Help (todella liikuttava ja söpö elokuva muuten!), ja lähtiessämme teatterissa siinä puoli kahdentoista aikaan kaduilla parveili zombeja, noitia ja - tietysti - hoitsuja. Eilen olin ystäväni kanssa Stables Marketin läheisyydessä sijaitsevassa naaiokaupassa, ja yllätys oli melkoinen, kun huomasimme että a) sisäänpääsyä joutuu jonottamaan ja b) jono jatkuu kulman taakse. Olisi pitänyt ottaa kuva! Vaikka itse parinkymmenen minuutin jonotus sujui melko lämpimässä säässä mukavasti, oli sisällä kaupassa niin kova tungos, etten itse ostanut mitään. Jotenkin siinä väkipaljoudessa päädyimmekin vaihtamaan suunnitelmamme bileistä leffaillaksi, ja ehkä ihan hyvä niin, koska kaverini lähtiessä meille päin siinä puoli yhdeksän aikoihin oli suunnitelmiemme bilepaikan edustalla jo ihan järjetön jono. Lontoossa kannattaa vähänkin isompiin bileisiin hankkia liput hyvissä ajoin.

Biletyksen sijasta juhlistimme kaverini kanssa Halloweenia katsomalla ruotsalaisen Låt den rätta komma in -vampyyrileffan. Emmi myös siirsi koneelleni kasan tässä viimeisten kuuden viikon aikana Lontoossa ottamiaan kuvia, joten pääsen vihdoin kuvittamaan postauksia myös järkkäriotoksilla. Olen lykännyt monista bileistä kirjoittamista juuri kuvien puutteen vuoksi, ja päätin aloittaa vanhojen tapahtumien purkamisen Hooligansien Brixtonin valtauksesta.

Ei, tällä kertaa asialla eivät onneksi olleet mitkään rettelöitsijät, vaan Bruno Mars orkeistereineen - olin katsomassa poikien reipasta ja hauskaa keikkaa viime maanantaina Brixtonin O2 Academyssa. Hassua sinänsä, sillä ennen tätä kesää en edes tiennyt, kuka Bruno on. Muistan vielä hyvin, kuinka kuulin The Lazy Songin ensi kertaa radiosta ollessani kävelyllä Firenzessä: vaikka lyriikoissa ja helpossa melodiassa oli mielestäni jopa jotain ärsyttävää, en voinut olla ajattelematta, että laiskuutta ylistävän biisin sanat sopivat aika hyvin vaihto-oppilasvuoden soundtrackiksi (toista se on maisteriopiskelijana Lontoossa näin btw).

Loppujen lopuksi biisi voitti minut puolelleen hauskuudellaan, ja saman teki myös laulaja. On todella virkistävää kuulla kaikkien "seksikkäiden" listahittien joukosta oikeasti iloista musaa ja nähdä "vakavien biisintekijöiden" joukossa nuoria kundeja, jotka käyttäytyvät ikäistensä tavoin ja osaavat ottaa myös musiikkinsa huumorilla vetämättä show'ta kuitenkaan överiksi. Mielestäni Brunon hauskuus välittyy niin hänen sanoituksistaan, videoistaan, konserteistaan kuin jopa oheiskrääsästäänkin: kuten kuvasta ehkä näkyy, ovat herran fanipaidat ja julisteet hauskoja (joo, nyt saattaa olla oikea aika panostaa synonyymisanakirjaan) ja veikeästi toteutettuja. Siitä huolimatta, ettei B.Mars ehkä ulkoisesti vastaa mielikuvaani ihannemiehestä,  makea ääni ja rento asenne tekevät hänestä kuuman.

Ja kuumaa oli myös keikalla: pompin ja tanssin melkein kaksi tuntia putkeen, niin alkupäässä soitettujen mulle ennestään tuntemattomien biisien kuin loppukonsertin hittiputkenkin tahtiin. Keikan paras biisi oli ehkä Grenade, ja olin konsertin aikana ihan varma, että se soitettiin vähän radiotahtia nopeampana, mutta jälkikäteen videoita katsoessani olen päätynyt siihen, että kyseessä saattoikin olla vain oman innostukseni aiheuttama efekti. ;) Oli myös mukava huomata, miten ystävällisesti Bruno keikan ajan käyttäytyi ja miten iloiselta hän oikeasti vaikutti siitä, että niin iso joukko ihmisiä oli vaivautunut paikalle. Voin hyvin kuvitella, että pian Brunokin täyttää Lontoossa konserttisalien sijasta areenoita, ja siksi oli erityisen kiva ehtiä paikalle vielä kundin uran alkuvaiheessa.