Walking a Marathon: 42 kilometriä Lontoon yössä

Lähdössä matkaan. Tässä vaiheessa on vielä helppo hymyillä.

En jaksa. Istun katukivetyksellä keskellä pimeää lontoolaista puistoa. En ole varma, kuinka paljon kello on, enkä jaksa kaivaa kännykkääni esille tarkistaakseni sitä. Totta puhuen en jaksaisi tehdä tällä hetkellä juuri mitään. Tiedän kuitenkin, että on aamuyö - olenhan lähtenyt liikkeelle puoli kymmeneltä illalta ja kävellyt sen jälkeen tuntikausia, tarkalleen ottaen kolmekymmentä kilometriä. Enää 12 kilometriä maaliin, toistan mielessäni. Enää 12 kilometriä maaliin. 

Matkoja on erilaisia. On lyhyitä ja on pitkiä. On niitä, joille lähdetään ex tempore ja niitä, joita suunnitellaan vuosikaupalla. On niitä, joiden tarkoituksena on rentoutuminen ja niitä, joiden takaa löytyy unelma itsensä ylittämisestä. En olisi aiemmin osannut ajatella 42 kilometriä varsinaisena matkana. Nyt tiedän paremmin.

Olen vuosien mittaan aina välillä miettinyt, miten hauskaa olisi juosta maraton. En kuitenkaan ole varsinaisesti mitään juoksijatyyppiä: hengästyn usein jo parin ensimmäisen kilometrin aikana. Kävelyä sen sijaan rakastan, ja jaksan tehdä sitä ihan miten paljon tahansa - tai niin ainakin luulin ennen kuin pari viikkoa sitten osallistuin Lontoon urheilukalententerin kohokohtiin kuuluvalle Shine Night Walkille.

Sain kutsun tapahtumaan keväällä, ja sen yhteydessä minua pyydettiin valitsemaan, osallistuisinko 21 vai 42 kilometrin reitille. En oikeastaan edes harkinnut ensimmäistä vaihtoehtoa - puolimaraton juosten olisi kyllä varmasti haastava, mutta kävellen? Olinhan jo syksyn Madeiran-reissulla tehnyt yhden 30 kilometrin päivävaelluksen, ilman mitään ennakkovalmistautumista ja huomattavasti hankalammassa maastossa. Shinewalk olisi vain 12 kilometriä pidempi ja kulkisi vuoristojen ja levadapolkujen sijasta ympäri Lontoon keskustaa, asfaltoiduilla teillä. How hard could it be?

Pretty hard, as it turns out. 12 kilometriä kuulostaa lyhyeltä matkalta kotisohvalla istuessa, mutta hämmästyttävän pitkältä siinä vaiheessa, kun alla on jo valmiiksi viisi tuntia kävelyä. En myöskään ollut ottanut huomioon kellonajan vaikutusta: kävely on huomattavasti raskaampaa lähes vuorokauden valvomisen jälkeen keskellä pimeintä yötä kuin makoisten unien jälkeen auringonpaisteessa.

Ensimmäiset 25 kilometriä menivät tästä huolimatta yllättävän helposti. Joskus 15 kilometrin kohdalla annoin itselleni luvan alkaa kuunnella musiikkia, mikä helpotti matkantekoa entisestään. En pysähtynyt kertaakaan ennen puolivälipistettä, johon pääsin melkein tuntia aiemmin kuin olin odottanut. Siellä päätin istahtaa hetkeksi alas tankkaamaan evästä - ja aloin ensimmäistä kertaa tuntea itseni väsyneeksi. Nyt olen aivan poikki: unenpuutteen ja uupumuksen yhdistelmä tuntuu pyörryttävältä. Saan itseni vaivoin ylös katukivetykseltä.

Tekisi mieli luovuttaa, soittaa poikaystävä hakemaan minut ja lähteä kotiin. En kuitenkaan halua tehdä sitä: jos en kävele maratonia nyt, niin milloin sitten? Saan soiton kävelytiimiltäni: jouduimme erillemme toisistamme joskus kymmenen kilometrin kohdalla, ja nyt he ovat kolme kilometriä takanani. Tiedän, että jos jään odottamaan heitä, en välttämättä pääse enää liikkeelle. Päätän jatkaa matkaa itsekseni.

Parin kilometrin jälkeen saan tekstiviestin poikaystävältäni: hän on träkännyt matkaani netissä ja odottaa minua nyt tien sivussa termoskannun kanssa. Olen niin väsynyt, että haluaisin itkeä. Istumme penkille ja lipitän hunajalla terästettyä teetä samalla kun katsomme ohi kulkevaa ihmisjoukkoa. Kaikilla on päällään sininen Shinewalk-paita, monella myös illan teeman mukaisesti kimalletta ja vilkkuvia valoja. Joukossa on tietysti paljon nuoria ja selkeästi urheilullisia ihmisiä, mutta mukana on kaiken ikäisiä, kokoisia ja tyyppisiä kävelijöitä. Kun ohitse kävelee vanha pariskunta, päätän tarttua itseäni niskasta; mitä nopeammin jatkan matkaa, sen nopeammin pääsen perille.

Meidän maratontiimi lähtövalmiina

Päätän, että jatkan loppuun asti ilman pysähdyksiä, joista tuntuu olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Päätän myös valita itselleni kirittäjän, jonka perässä yritän pysyä. Laitan musiikin kovemmalle ja lupaan olla ajattelematta matkan pituutta, ainoastaan sen määränpäätä.

Minulla on myös salainen tavoite: haluan kiriä matkan alle yhdeksään tuntiin, mikä on tapahtuman nopeimman, power walkeriksi nimetyn kategorian aikaraja. Jossain vaiheessa, ennen kaikkia pysähdyksiä, näytti siltä, että saisin matkan kuljettua kuuteen tuntiin - nyt pelkkä ajatuskin naurattaa minua. Muistan kuitenkin, mitä joku kertoi minulle illan alussa: hitaimmat osallistujat pääsevät maaliin vasta 15 tunnin kävelyn jälkeen. Se jos mikä on sinnikkyyttä.

Yllätyksekseni onnistun pian löytämään kävelyyn uudestaan pari tuntia hukassa olleen flown.  Kun en joudu enää stressaamaan sitä, jaksanko kävellä maaliin asti, ehdin ihailla maisemia. Ohitan Victorian aseman, sitten upean parlamenttitalon. Ylitän Thamesin London Eyen kohdalla, enkä malta olla kääntymättä hetkeksi ihailemaan Big Benia - mutta vain hetkeksi. Kuljen joen rantaa London Bridgelle asti. Jossain vaiheessa alkaa sataa. Ylitän Thamesin vielä kerran samalla, kun aamu alkaa sarastaa. Tunne on sanoinkuvaamaton: I did it.

Olen maaliviivalla, kun joku huutaa nimeäni. Ihana Lauren - yksi meidän tiimin jäsenistä - on myös joutunut erilleen muista. Tartumme toisiamme kädestä ja juoksemme nauraen maaliviivan yli. Emme voi uskoa tapahtunutta todeksi: olemmeko todella juuri kävelleet maratonin? Saamme mitalit kaulaan ja rojahdamme maahan. Jalat tuntuvat painavilta, mutta väsymys on yht'äkkiä tiessään. Yksi toisensa jälkeen muut tiimimme jäsenet saapuvat paikalle. Jotkut hymyilevät leveästi, toiset itkevät helpotuksesta. Menee tovi, ennen kuin tajuan katsoa kelloa: kahdeksan ja puoli tuntia. :)

Pääsin osallistumaan Shinewalkille osana Action PR -toimiston ja Sole-kengänvalmistajan #TEAMSOLE-kampanjaa - iso kiitos koko tiimille ikimuistoisesta kokemuksesta! Shinewalkin tarkoituksena on kerätä rahaa syöpätutkimusta tekevälle Cancer Research UK -järjestölle. Jos haluat tukea heidän tärkeää työtään, voit tehdä lahjoituksen tästä linkistä. 

Huge thank you to Action PR, Sole and Shinewalk for this amazing, unforgettable experience. I loved being part of #TEAMSOLE every step of the way - and there are loads of steps in 26 miles :).

We did it.