Minäkin saan olla (ulko)suomalainen

Tämän kuvan ottoaikaan olin vasta ulkovenäläinen, ulkovirolainen ja ulkokreikkalainen, en vielä ulkosuomalainen :).

Kanssa-ulkosuomalaiseni Leena-Mari haastoi jokin aika sitten ulkosuomalaisbloggaajat kirjoittamaan innostavasta, mutta hankalasta kysymyksestä: Mikä on parasta ulkosuomalaisuudessa? Olen pohtinut aihetta pitkään ja aloitellut tätä postaustakin jo useamman kerran. 

Jos kysymys koskisi sitä, mikä on parasta nykyisessä asuinmaassani tai ylipäänsä ulkomailla asumisessa, voisin vain naputella menemään. Vapaus, kulttuuritarjonta, mahdollisuudet, ilmasto… the list goes on and on and on. 

Aika helppoa olisi myös kirjoittaa siitä, mikä on parasta suomalaisuudessa. Sauna, salmiakki, ilmainen yliopistokoulutus, Helsingin keskusta, hyvinvointiyhteiskunta (jonka toivon mukaan onnistumme säilyttämään nykyisestä poliittisesta tilanteesta huolimatta) - meillä on paljon ihania perinteitä ja upeita saavutuksia, joista kannattaa olla ylpeä. 

Kun siirrymme suomalaisuuden ja ‘ulkolaisuuden’ risteyskohtaan, kirjoittaminen onkin yht’äkkiä paljon vaikeampaa. 

Ulkosuomalaisuuden pohtiminen tuntuu minusta monimutkaiselta, sillä se kietoutuu kohdallani niin moneen muuhun ulko-määreeseen (ulkovenäläisyyteen, ulkovirolaisuuteen, ulkokreikkalaisuuteen) sekä Suomessa niin usein kokemaani minun tai kaltaisteni suomalaisuuden kyseenalaistamiseen tai jopa kiistämiseen. Aina raflaavista ‘Ministeriö selvittää onko kaksoiskansalaisuus riski Suomen turvallisuudelle’ -otsikoista paikkansapitämättömiin, mutta silti tiukassa istuviin Elovena-stereotypioihin ja yliopiston vessaan raapustettuihin rasistisiin iskulauseisiin asti, yhteiskuntamme ei useinkaan tee suomalaisuutta helpoksi niille, jotka ovat myös jotain muuta kuin ‘vain’ suomalaisia. 

Yksi ulkosuomalaisuuden parhaita puolia onkin se, että usein maailmalle lähteminen joko vaatii tai tuo mukanaan annoksen ennakkoluulottomuutta. Kukaan ei ole ikinä sanonut minulle “ulkosuomalaispiireissä”, että olisin liian tumma, liian eksoottinen, liian venäläinen, liian eteläeurooppalainen tai liian mitään muutakaan ollakseni suomalainen. Suomalaisuuttani ei yksinkertaisesti kyseenalaisteta. Näinhän sen juuri kuuluukin mennä. 

Olen myös saanut ulkosuomalaisten keskuudesta ystäviä, joiden kanssa voin avoimesti puhua monikulttuurisuuteen liittyvistä aiheista. Moni löytää ulkomailta ‘ulkomaalaisen’ puolison. Lisäksi monella Suomesta ulkomaille lähtevällä on jo valmiiksi monikulttuurinen tausta, ja tällaisten henkilöiden kanssa on erityisen kiinnostava jakaa kokemuksia. Perhetaustasta ja puolisoista riippumatta, Suomen ulkopuolella olemme kaikki samassa veneessä, samanlaisia mamuja jokainen.

Ehkäpä Leena-Marin kysymykseen vastaaminen onkin helpompaa kuin aluksi luulin. Minulle ehdottomasti parasta ulkosuomalaisuudessa on se, että saan olla ulkosuomalainen, kenenkään sitä kyseenalaistamatta. 

Mikä sinusta on ulkosuomalaisuudessa parasta? Jos et ole itse ulkosuomalainen, onko sinulla ulkosuomalaisia ystäviä? Tai onko sinulla kokemuksia siitä, millaista on olla ns. ‘erilainen suomalainen’?