Viiden aamut

Ulkona on viileää ja täysin hiljaista kun astun etupihalle ja suljen oven varovasti perässäni.

Olen ottanut takin mukaan ihan vain tätä aamua varten, vaikkei minun tarvitsekaan kävellä kuin pari askelta ovelta autolle täällä ja pari askelta autolta ovelle toimistolla.

Taksikuskini kertoo, että hän antaa usein neuvoja asiakkailleen. 

Kerran hän oli kyydinnyt huippumallia ja kutsunut tätä pelkäksi vaatetelineeksi.

Kohotan kulmakarvojani.

-She loved it! kuski nauraa.

Kun ei pohdi mennyttä ja tulevaa, vaan keskittyy tähän hetkeen, menestyy varmasti, hän sanoo.

Mieleeni tulee, että vakuuttelut on suunnattu ennen kaikkea hänelle itselleen.

Edellisen aamun kuljettaja oli ollut koko matkan ihan hiljaa, ja minä sain katsella ikkunasta uuteen päivään heräilevää Lontoota. Sitä edeltävänä aamuna vietin koko matkan keskustellen Kreikan tilanteesta ja oman kulttuurin säilyttämisen tärkeydestä kyproslaisten vanhempien lapseksi paljastuneen kuskin kanssa. 

Aluksi olin vitosen aamuista innoissani: kotiin pääsisi aikaisin, aamu alkaisi tehokkaasti, ja päivällä ehtisi tehdä vaikka mitä. Ajan kanssa ymmärsin, että niin teoriassa, mutta käytännössä usein joutuu kuitenkin jäämään ylitöihin, aamu alkaa monesti kiireessä, ja turhan monesti päivän viettää väsymystä vastaan kamppaillen, tekemättä juuri  mitään.

Ei tietenkään aina – hyvällä säällä olen suunnannut aamuvuoron jälkeen puistoon, joen varteen tai omalle takapihalle – kaikki paikkoja, joissa vietän aurinkoista iltapäivää mieluummin kuin toimistossa. 

Tällä viikolla olen kuitenkin ollut tavallista laiskempi. Laukussani jo pari päivää mukana kulkenut uimapuku on siellä edelleen. Käyn eka kotona ja katson sitten haluanko mennä, huijaan itseäni, vaikka tiedän varsin hyvin, että kerran sohvalle istahdettuani en varmasti jaksa lähteä liikenteeseen.

Kotimatkalla metrossa katson kelloa ja tajuan sen olevan pian neljä. Olen herännyt melkein 12 tuntia sitten, ja olen vasta nyt matkalla kotiin, sanon itselleni – ovat nämä viiden aamut kyllä aika työläitä. En voi olla miettimättä kaikkia niitä ammattiryhmiä, joille aikaiset aamut ovat olennainen osa työnkuvaa – leipureita, katusiivoojia, ja tietysti niitä taksikuskeja, jotka heräävät minua aiemmin viedäkseen minut töihin. 

Ajatuksissani havahdun vesisateeseen vasta astuessani metrosta kadulle. En muista, milloin olisin viimeksi todistanut yhtä rankkaa sadetta – olen muutamassa minuutissa  litimärkä. 

Kotiin päästyääni laitan kuuman kylvyn valumaan ja Pretty Little Liarsin pyörimään. Mitä luksusta, ajattelen. Kello on vasta viisi, koko ilta on vielä edessä, ja olen jo tehnyt koko viikon työt. Onneksi maanantaina on taas viiden aamu.

Onko täällä muita varhaisaamuvuorolaisia? Miten taistelette iltapäiväväsymystä vastaan?