Observing Chicago

Seison kolmensadan metrin korkeudessa John Hancock Centerin ylimmässä kerroksessa. Tuijotan ulos koko seinän korkuisista ikkunoista eteeni avautuvaa kaupunkimaisemaa. Mielessäni pyörii kaksi tavua: ooooooh sekä iiiiik.

Ensimmäinen siksi, että pilvenpiirtäjän huipulta katsottuna Chicago näyttää vielä kauniimmalta kuin katotasolta voisi arvatakaan. Toinen siksi, että minulla on aivan pikkuruinen korkeapaikankammo ja seuraavaksi minun pitäisi kallistua ulos sadannen kerroksen ikkunasta.

Tässä samaisessa pilvenpiirtäjässä sijaitseva, Tilt-nimellä kulkeva laite on yksi kaupungin uusimmista nähtävyyksistä - jostain syystä ihmiset ovat valmiita maksamaan saadakseen kavuta sisälle kallistuvaan lasikoppiin, joka sitten tiputetaan  kallistetaan suoraan kohti kaukana, kaukana alapuolella levittyvää shoppailukatu Magnigicent Milea.

Ei kuitenkaan mennä sinne ihan vielä. Nautitaan ensin maisemista kaikessa rauhassa. Magnficent Milen lisäksi eteeni avautuu etelässä Chicagon pilviä hipova keskusta, lännessä sisämaa, idässä kokonsa vuoksi aivan mereltä näyttävä jättimäinen Lake Michigan ja pohjoisessa järvenrantaa myötäilevät vauraat naapurustot, joista yhdessä myös me tämän matkan ajan yövymme.

Täältä näkee kuulemani mukaan kirkkaana päivänä - sellaisena, kuin tänään - neljään eri osavaltioon. Mutta sen sijaan, että tähyilisin niiden rajoja, jään tuijottamaan vaikuttavan näköistä hiekkarantaa. Kylmänä marraskuisena päivänä se ei juuri houkuttele - Chicago on tunnettu kylmästä säästään - mutta haluaisin palata tänne kesällä.

Kaikki on niin kaunista, että melkein unohdan Tiltin.

Se on lisätty rakennuksen etelänpuoleisiin ikkunoihin vasta vähän aikaa sitten. Miten? En edes halua tietää. En ole ikinä kuullut, että pilvenpiirtäjissä voisi olla kallistuvat seinät.

- Menet makaamaan lasin päälle, pidät lujaa kiinni, ja laite hoitaa loput, ystävällinen työntekijä kertoo. Taidan näyttää siltä, että kaipaan vähän kannustusta.

Kaukaata katsottuna laite näyttää ihan vain riviltä tavallisia, lattiasta kattoon kulkeia ikkunoita. Läheltä katsottuna ajatukset kiinnittyvät laitteen teknisten ominaisuuksien sijaan siihen, onko pelkän lasin varaan heittäytyminen näin korkealta ihan järkevää.

En kuitenkaan kehtaa enää kääntyä takaisin. Olo on samanlainen kuin lapsena Linnanmäellä Spaceshotin lähtöä odotellessa. 

And then i's time to go.

Astu sisälle yhteen kuvassa näkyvistä lasikopeista. Tartu kiinni metallisiin käsinojiin. Vedä syvään henkeä. Ja sitten... iiiiiiiiiiiiiiiiiiiik!