Instagram Travel Thursday: Aina ei mene niin kuin Strömsössä

Tämä kuva on otettu kahden aikaan viime viikon tiistain vastaisena yönä. Olimme juuri saapuneet viikon mittaisen Walesin-matkamme ensimmäiseen tukikohtaan, syrjäiselle, peltojen keskelle piileksivälle mökille. Reissu oli ollut vähintäänkin hurja. 

Aamulla Lontoossa olimme huomanneet, että menopelistämme oli loppunut akku, joten skoban lataamisessa vierähti muutama tunti, ja lähtömme viivästyi merkittävästi. Tämän lisäksi olimme eksyneet reitiltä, missanneet liittymiä ja aliarvioineet matkan pituuden, joten pääsimme Walesiin vasta puoleyön aikoihin. 

Mutta tässäkään ei ollut vielä kaikki: pieniä maalaisteitä suunnistaessamme seikkailumme jatkuivat vielä tulvineen tien, irronneen navigaattorin, kännykästä loppuneen akun ja koirien hyökkäyksen muodossa. Kun seisoimme keskellä pilkkopimeää, kuoppaista tietä yrittäen saada navigaattoria paikalleen taskulampun valossa, meitä vielä nauratti. Kun parikymmentä minuuttia myöhemmin seisoimme keskellä peltoja, kylmissämme, nälissämme, väsyneinä ja täysin tietämättöminä siitä, mihin meidän oikein pitäisi suunnata (navigaattori ei aina toimi maaseudun uumenissa), nauru meinasi hyytyä. 

Voitte vain kuvitella, miten iloisia olimme, kun lopulta löysimme tieme oikean maatilan pihaan: tässä vaiheessa edes se, että matkatavaroitamme parkkipaikalta mökille kuljettaneet kottikärryt kaatuivat keskelle mutaista peltoa ei enää haitannut meitä. Olimme vihdoin mökillä, saimme sytyttää takkatulen ja istahtaa lämpimään kylpyyn – ja olimme ainakin kokeneet tarpeeksi seikkailuja yhden reissun ajaksi. Mikään ei enää voisi mennä pieleen. Eihän? 

No, saman viikon perjantaina, keskittyessäni kaikin voimin siihen, etten tipahtaisi polkupyörän tarakalta poikaystäväni polkiessani minua kohti kolmannen tukikohtamme lähistöllä (maaseudun mittasuhteilla mitattuna) sijainnutta lääkäriä olin vähän eri mieltä. Minä olin todella sairas, skootterimme ei suostunut käynnistymään, mikään koko viikkona ei ollut mennyt suunnitelmien mukaan, ja seuraavana päivänä meidän tulisi jotenkin päästä takaisin Lontooseen. 

Kun muistelin menomatkaamme ja ajattelin, että edessä saattaisi olla taas yhtä pitkä reissu, minun teki mieli mieli itkeä. 

 - Sehän on hyvä, jos edessä on yhtä pitkä reissu, koska se tarkoittaisi sitä, että ollaan saatu jotenkin skoba käyntiin, eikä jouduta maksamaan montasataa puntaa sen hinaamisesta Lontooseen, sanoi poikaystäväni synkästi. 

- Se on kieltämättä hyvä, sillä se tarkottaisi myös sitä, että mä olen jotenkin pystynyt kapuamaan skootterin selkään, vastasin, ja jouduin taas keskittämään kaikki voimani siihen, etten tipahtaisi tarakalta.

Lääkärissä, apteekissa ja autokorjaamossa käynnin jälkeen kumpikin meistä näytti vähän reippaammalta. Aloimme uskoa siihen, että pääsisimme seuraavana päivänä kotiin ilman taksin tai hinauspalvelujen käyttöä. Ja oi kyllä – seuraava aamu sarasti kirkkaana ja pilvettömänä, minä pysyin jaloillani, ja skootterikin käynnistyi sen suurempia kiukuttelematta. Menomatkasta poiketen päätimme tällä kertaa ajaa suoraan, pysähdyksittä, nopeinta motaria Lontooseen. Kuuntelin musiikkia, katselin ohikiitäviä maisemia ja luin aina vain tyytyväisempänä tienvarressa näkyviä lukemia: Lontoo 130 mailia, Lontoo 103 mailia, Lontoo 90 mailia, Lontoo 74 mailia, Lontoo 48 mailia, Lontoo 14 mailia... olimme jo melkein perillä, navigaattorin mukaan matkaa oli jäljellä enää puoli tuntia! 

Kolmen tunnin päästä avasimme kotiovemme, tiputimme kantamamme tavarat maahan ja istuimme itse niiden viereen lattialle. 

- Mun kädet on niin kipeät, sanoi poikaystäväni, joka oli joutunut kantamaan skootterin painavaa matkatavaraboksia – emme olleet uskaltaneet jättää sitä tien varteen.
- Milloinkohan me saadaan meidän skoba takaisin? Kysyin.
- Mä katsoin netistä, että lähin skootterikorjaamo on vain viiden kilsan päässä. Matkustan huomenna takaisin ja työnnän skoban sen pihaan.
- Mikset sä vain soita niitä hinaamaan? Ihmettelin, sillä olin juuri saanut todistaa, miten raskasta monisataakiloisen skootterin työntäminen oikein oli.
- Ne ei ole auki ennen maanantaita, ja me saadaan sakot, jos pidetään sitä tuolla parkissa viikonlopun jälkeen, selitti poikaystäväni.
 - Onneksi tonne sentään pääsee julkisilla, hän lisäsi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Minä puraisin kieltä. Mietin, kannattaisiko minun odottaa seuraavan päivään vai kertoa totuus jo nyt. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
 - Kävin just Transport for Londonin nettisivuilla, ja niiden mukaan huomenna meidän linjalla...
- No service?
- No service. 

En muista tarkkaan, kuinka pitkään meni, ennen kuin saimme naurultamme rauhoituttua, enkä ole ihan varma, kumpi meistä sanoi sen ensin, mutta olen täysin samaa mieltä: Ihanaa olla Lontoossa. Jos matka ei mene niin kuin Strömsössä, maistuu kotiinpaluu sitäkin makeammalta.

Onko jollain muulla vastaavia kokemuksia?

**************************************

Instagram Travel Thursday on kokoelma matkailuun ja instagramiin liittyviä postauksia. Suomessa projektia vetävät Kaukokaipuu, Destination Unknown ja Running with Wild Horses -blogit, ja niiden sivuilta löytyy paitsi lisätietoa, myös ohjeet osallistumista varten.