Comrades, let me tell you the following

Varoitus: jos olet todella herkkä järkyttymään, älä lue tätä postausta loppuun. Parissa ekassa kappaleessa kerron yleisesti eilisestä vierailustani Tate Moderniin, mutta sitten rupean käsittelemään taideteosta, joka sai ainakin minut ja (hieman vahvempihermoisen) poikaystäväni todella, todella ahdistuneeksi. Kyseinen installaatio on myös samalla on yksi vaikuttavimpia nykytaiteen tuotoksia mitä olen ikinä päässyt näkemään.

Täällä on siis tupruttanut lunta nyt jo kolmena päivänä, ja koska innostus on tunnetusti tarttuvaa, päätimme mekin eilen lähteä nauttimaan pakkasesta keskustaan päin. Olin selkeästi ehtinyt näissä Lontoon kymmenen asteen talvisäissä unohtaa, ettei nauttia todellakaan ole mikään sopivin verbi edes pienen pakkasen kuvailuun, ja olinkin jo hetken The Shardilla ja Borough Marketilla pyörimisen jälkeen niin jäässä, että meidän piti etsiä joku lämmittelypaikka. Älkää suuttuko, jos paljastan, että mittari näytti maksimissaan sellaista kahta miinusastetta, hahaha!

Koska olimme Southbankilla, mieleeni juolahti, että lyhyen kävelymatkan päässä on oikein oiva lämmittelypaikka, jonne varmasti mahtuu - nimittäin suoraan Thamesin rannalla komeileva Tate Modern! Suuntasimme sisälle, lämmittelimme hetken aikaa museon erinomaisessa myymälässä ja siirryimme sitten neljänteen kerrokseen taidekokoelmien kimppuun. Ei tietenkään ihan kirjaimellisesti, toisin kuin jotkut museovieraat: oli aika hassua, kun erään veistoksen vieressä luki isolla please don't touch, ja yksi keski-ikäinen mies tuntui liimanneen kätensä sen pintaan, haha. Osa teoksista oli todella vaikeaselkoisia, mutta osan merkityksen pystyi päättelemään jopa yllättävän helposti. ;) Katsokaa esimerkiksi yllä olevaa kuvaa ja miettikää, mitä sen keskellä komeileva taideteos esittää. Sanoin itse T:lle ihan läpällä, että tuoli kaksine palloineen symboloi varmasti miehiä, ja kuten voitte alla olevasta teosselosteesta huomata, osuin huvittavaa kyllä oikeaan! Poikaystävääni asia nauratti ensin, mutta päästyään kohtaan 'to discuss how pathetic men are' päätti herra vaihtaa äkkiä huonetta, hihi!

Riippumatta taideteosten helppo- tai vaikeaselkoisuudesta, yksi tärkeimpiä kriteerejä mitä itse käytän nykytaiteen arviointiin (kuulostinpa hienolta, vaikka en siis oikeasti arvioi teoksia mitenkään muuten kuin omaksi iloksi, haha) on se, miten paljon ajatuksia ne herättävät. Siksi yhteen liitety neonkyltitkin voivat oikeassa kontekstissa olla taidetta, vai mitä mieltä te olette? :)

 Kiertelimme ympäri Taten kerroksia ja saleja keskusteluun keskittyen ja vain aina välillä kiinnostavien teosten eteen pysähtyen. Lontoon museoiden ilmaisuus mahdollistaa kyseisen 'art browsingin', mikä on mun mielestä aivan huippua - museot ovat inspiroivia paikkoja, ja on ihanaa, jos niihin voi mennä myös 'vain' hengailemaan ilman sen suurempaa taidekasvatusagendaa. Tästä huolimatta on upeaa löytää taideteoksia, jotka pakottavat katsojan pysähtymään. Eilisen vierailumme lopuksi löysimme juuri sellaisen, ja vieläpä täysin sattumalta.

Ennen kuin lähdimme jatkamaan lumisesta Lontoosta nauttimista ihan ulkoilmassa, päätimme poiketa Taten pohjakerrokseen avattuun uuteen The Tanks -tilaan. Kuten nimi jo vihjaa, on kyseessä vanhoihin öljytankkeihin avattu, osallistuvalle installaatiotaiteelle varattu tila. Paikka on itsessään öljyläiskineen ja harmaine  seinineen varsin synkkä ja todella jännittävä, mutta kun astuimme sisään yhteen sen jättikokoisista näyttelyhalleista, suorastaan mykistyimme.

Tämä ei tapahtanut ihan hetkessä. Aluksi huomasimme vain, että ison hallin seinille heijastettiin useampaa videokuvaa samalla kun siellä soi etnografisen museon mieleen tuova musiikki, ja tietysti että teos oli venäläishenkinen vanhoine neuvostovideoineen, ripaskaa valkokankaalla tanssivine kasakkavarjoineen sekä kommunistisen puolueen kokouksesta vuodelta 1937 lainattuine dialogeineen. William Kentridgen upean I am not me, the horse is not mine -teoksen koko kamaluus avautui meille vasta sen jälkeen, kun jäin seuraamaan keskuskomiteon kokouksen pöytäkirjaa (joka on siis, valitettavasti, aito) ja kehotin muutaman minuutin päästä poikaystäväänikin tekemään samoin. 

Vaikka ei tietäisikään tarinan historiallista taustaa - Stalinin vainojen kamaluutta tai sitä, että Bukharin joutui teloitetuksi - jokainen varmaan ymmärtää jo näistä installaation eri kohdista ottamistani valokuvista, miten pelottava, vaikea ja tärkeä teos kyseessä on. Kuvitelkaa nämä sama tekstit jättimäiseen saliin, jossa seisotte yhdessä muiden vierailijoiden kanssa, jossa ympärillänne on tämän yhden ruudun lisäksi vielä seitsemän muuta heijastusta, jotka kaikki kuuluvat samaan "tarinaan", ja jossa musiikki muuttu yhä ahdistavammaksi ja ahdistavammaksi sitä kohden, kun kokouksen pöytäkirja etenee kohti kammottavaa loppuaan. Voin sanoa itse Neuvostoliitossa syntyneenä ja aihetta senkin vuoksi todella hyvin tuntevana, etten ole nähnyt taideteosta, joka vangitsisi Stalinin vainojen kauhut tätä vaikuttavammin ja vakuuttavammin.