The Streets They Left Behind

Joskus pienet, koruttomat kunnianosoitukset voivat vangita katsojansa tehokkaammin kuin mahtipontiset monumentit. 

Viime vuonna ensimmisen maailmansodan alkamisesta tuli kuluneeksi sata vuotta. Tasaluvun kunniaksi Lontoon katukuvaan ilmestyi muistomerkkejä, jotka on helppo ohittaa huomaamatta, jos ei tiedä mihin katsoa - mutta joiden ohitse on ne kerran huomattuaan mahdoton kulkea pysähtymättä. 

Listat ovat yksinkertaisia. Ne on kiinnitetty katukyltteihin, ja niissä on nimiä. Joskus vain yksi tai kaksi, joskus paljon enemmän. Nimet kuuluvat miehille, jotka asuivat kyseisellä kadulla noin sata vuotta sitten. Miehille, jotka eivät palanneet sodasta. 

Ensimmäinen maailmansota oli Britannialle monen muun maan tapaan todella raskas. Henkensä menettäneiden luvut on korkeita, mutta Islingtonin councilin The Streets They Left Behind -projekti muistuttaa osuvasti, ettei kyse ei ole numeroista, vaan aidoista, oikeista ihmisistä. 

Yleensä erittäin nuorista ihmisistä. Kyltit tuovat mieleeni Paul Hardcastlen järkyttävän ja tärkeän, Vietnamin sodasta kertovan biisin 19. Old enough to fight and die, but not old enough to vote. 

Onko sotien kauheudesta sadassa vuodessa opittu mitään? En tiedä. En voi olla miettimättä sitä, että vaikkapa Suomessa teinipoikien odotetaan yhä menevän armeijaan, ja asevelvollisuudesta kieltäytymisen voi johtaa vankeustuomioon, jota esimerkiksi ihmisoikeusjärjestö Amnesty kutsuu mielipidevankeudeksi.

Poikaystäväni veli tuomittiin aikoinaan aseistakieltäytymisestä ehdottomaan vankeuteen. Puoli vuotta linnaa rikoksesta, joka pyrkii siihen, ettei yhtä surullisia muistomerkkejä tarvitsisi jatkossa kiinnittää minkään kaupungin kaduille.